Talviloma Moldovassa

Eipä ole tänne tullut kirjoiteltua pitkään aikaan! Edellinenkin teksti oli ihan mopottoman reissun tuotosta, joten olkoon tämäkin täällä. Mitään kronologista ja loogista tekstiä ei kannata odottaa. Tämä on pätkissä kirjoitettu, sen mukaan mitä milloinkin tuli loman jälkeen mietittyä.

Lomakohteena 

Chișinău

, Moldova

Lennot tuli varattua Air Balticilta, koska tarjosivat kohtuuhintaan, yhdellä vaihdolla matkaa Helsingistä perille. Sen verran aikainen lähtö oli edessä, että aloitimme loman lyhyellä yöllä lentokenttähotellissa. Varauduimme siihen, että vasta kentältä saa jotain suuhunsa, mutta Scandic yllätti: Jo 03.15 oli valmiina pekoneita ja muita lämpimiä ruokia vaille täysi aamiaispöytä. Puuro ja muut sörsselit riittivät hyvin, kovin paljon aikaa ei ollut syöminkeihin edes käyttää. Ai ainakin niin luulimme. Lopulta kuitenkin kävi niin, että olisihan tuota aikaa enemmänkin ollut. Pääsimme suorilla jättämään laukut ja turvatarkastuskin veti hyvin. Lisäksi portilla oli hiukan viivettä, joten kone olikin sitten jo lähtiessään myöhässä. Koneeseen noustuamme meidän paikoillamme rivillä 7 istuikin joku vanhempi pariskunta. He näyttämään lippujaan ja kas, rivi 8 oli heidän. Istuimme heidän taakseen, koska vain tunnin matka, eikä ruokia tilattu. Ei tarvitsisi heidän nousta. Virhe. Heidän paikkansa olivat toisella puolella käytävää rivillä 8 kolmen paikan ryhmässä ja siihen, missä nyt kahdestaan istuimme, halusi perhe vauvoineen. Perheen herra hiukan närkästyi, ja vaihtoruljanssissa vanhemman pariskunnan rouva sitten aavistuksen hätääntyi. Lopulta kuitenkin kaikki hyvin. Koneen jäänestoa jouduimme vielä hiukan odottelemaan, joten puolisen tuntia myöhässä saavuimme Riiaan. Siitä seurasi juoksuaskelia kentällä, vaikutti siltä, että kiire saattaa tulla. Hiki päässä ravasimme passintarkastukseen ja kohti non-Schengen -aluetta. Suotta, hyvin ehti.

Jälkimmäisessä koneessa istuessamme ensimmäistä kertaa näin nimen Kishinev. Vahvasti vaikutti Chisinaulta (helpompi kirjoittaa näin, kuin sillä oikealla s-kirjaimella ja vinkurahattu-a:lla), mutta pienen pieni jännitys jossain mielen sopukoissa ehti syntyä, kun mietimme, mihin itse asiassa olemme menossa. Tuskin väärään koneeseen mitenkään pääsisi, mutta jos sittenkin...asioita tapahtuu. Oikea kone se joka tapauksessa oli ja vei meidät sinne, minne pitikin.

Kentällä saimme laukut ja lähdimme kohti pankkiautomaattia, jotta saisi käteistä. Forexilla ei Moldovan rahaa ole, Helsingin pään kentällä olivat sanoneet, ettei sitä saa tuoda. Noinkohan piti kokonaan paikkansa, kyllä muistaakseni Romaniankin valuuttaa Forexista sai. Ehkä Moldova on eri kastia? Siinä automaatille mennessämme siippa näpräsi Yandexin taksisovellusta ihan vain tutkiakseen, mutta sormi lipesi ja hän tuli tilanneeksi taksin saman tien. Joutui tyyppi hiukan odottelemaan ja kiertelemään meitä varttuessaan, mutta ei kuitenkaan ehtinyt luovuttaa. Perille hotelliin vei.

Meidän hotellimme oli Mon Ami Villa, pieni ja rauhallinen hotelli melko keskellä kaupunkia. Aamiaisella ei viikon aikana juuri vaihtelua ollut, mitä nyt hillopurkkien järjestys vaihtui ja yhtenä aamuna kahvikone ei toiminut. Kelvollinen aamiainen kuitenkin, mehuja, puuroa ja kananmunia, juustoa, leikkeleitä, tomaattia, paprikaa ja jotain vihreää, olipa yhtenä aamuna kurkkuakin. Jotain makkaranpätkiä ja kokkeliakin, sekä oliiveja. Ja pannukakkuja! Käyntiin sillä lähti ja olihan siinä enemmän syötävää, mitä arkiaamuina kotona viitsii.

Mon Ami Villan sisäänkäynti

Kohtuullisen kokoinen hotellihuone ja hyvän kokoiset sängyt, mutta sama homma kuin monessa Suomi-hotellissa: vain yksi tuoli. Sänkyihin ei ollut raaskittu hankkia petareita, joten minulle se oli kova. Suihku oli ihan kelvollinen sekin. Vessassa eteläisestä Euroopasta tuttu tapa: ei paperia pönttöön. Lentokentällä tästä oli ihan kirjallinen kielto, muualla maassa toki oletetaan, että ihminen ymmärtää sen pöntönvieruspaperikorin tarkoituksen. Ymmärsimme. Minä en reissulla törmännyt edes niihin pelkkä-reikä-maassa, J törmäsi.

Veimme laukut hotellille ja respan poika lupasi laittaa tekstarin, kun huone olisi valmis. Muutama tunti meillä olisi aikaa kaupungilla tallustella. Kävimme joutessamme värittämässä Moldovan kätkökartalle ja ihmettelemässä yhtä keskustan siisteistä puistoista. Suuren aukion laidalla näytti olevan pitkä rivi jotain myyntikojuja ja niitä kävimme vilkaisemassa. Liki kaikissa oli myynnissä samanlaisia punavalkoisia pienissä muovipusseissa olevia koristeita. Liittyvät ilmeisesti kevään juhlintaan (päätellen jostain myöhemmin kuulemastamme). Kaipa niitä sitten joku joskus ostaa, koska niitä niin paljon siellä yrittivät myydä. Lounaspaikkakin löytyi puiston kupeesta, yksi PizzaManian syömäpaikoista. Siellä herrojen kaveriporukka oli tilannut pöydän notkolleen kaikenlaista syötävää, meille riitti vähempi. Hyvä niin, koska paikassa kävi vain käteinen raha. Ei nyt heti kaikkea nostettua tuhlattaisi.

PizzaManian evästä.

Iltapäivällä, majoittumisen jälkeen rauhallista tutustumista lähiympäristön tarjontaan. Vallan mainio ruokapaikka löytyi, romanialainen ravintola Taifas. Pitkässä pöydässä samassa huoneessa oli jonkin sortin sukujuhlat menossa. Elävää musiikkia, haitari, viulu ja mitä siinä nyt olikaan sitten äänessä. Lieneekö paikan vakiokalustoa vai oliko tilattu sille sukuseurueelle. Listalla oli joku perinteinen moldovalainen karppi, sitähän piti maistaa. Kerta kaikkiaan maukasta! Kun seuraavana päivänä kerroimme eräälle paikalliselle moista syöneemme, hän nauroi hämmentyneenä. Ei ollut ikinä kuullutkaan mistään perinteisestä sikäläisestä kalaruuasta. Jokia tuossa maassa kyllä on, mutta Mustalle merelle mennessä on Ukrainan kaistale välissä. Ei siis varsinaisesti mikään kalastajakansakunta.

Moldovan perinnekarppi

Muitakin hyviä ruokapaikkoja tuli viikon aikana koluttua, mm. Lake House -panimoravintola, Keller Holz Gastropub (myös panimoravintola, ehdottomasti kannattaa tilata lämpimien alkuruokien listalta sipuli, Crispy blooming onion!), Fuior, Siesta Valea Monilor -järveltä kaakkoon. Sen huomasimme, että ainakin lauantai-illalle kannattaa tehdä pöytävaraus, mikäli mielii syömään juuri johonkin tiettyyn ravintolaan. Muita paikkoja, joissa ehkä kannattaa poiketa, mikäli haluaa illalla jossain käydä: Brother’s Pub (kuulemma hyviä hampurilaisia, luki jossain), Drafts (meillä kokemusta vain osoitteen str.31 August 1989, 78 Draftista, panimoravintola sekin, ruokaakin löytyy) ja Litra. Valitettavasti La Șezătoare ei ruokapaikkana päässyt suosikkeihimme. Ei kummoinen eväs, hidas palvelu. Enkä tajua miksi tämä on valkoisella pohjalla.

Tbilisi, meinasi jäädä mainitsematta. Gruusialainen likipitäen Keller Holzin "takapihalla".

Ihan käymisen arvoinen tuo Valea Monilorin lätäkkö muutenkin ympäristöineen, mm. Pikku Prinssi -patsas löytyy lammen kaiteen päältä, siltä pohjoisreunalta. Komea portaikkokin siellä on, Scara Cascadelor. Valea Monilorin lisäksi käymisen arvoisia puistoja sattui kohdallemme muitakin: Valea Trandafirilor eli The Valley of Roses. Muutama järvi, pitkät puistokäytävät, iso leikkipuisto, koiria omistajineen… Ja tietenkin ihan keskustassa parikin puistoa, Ștefan cel Mare și Sfân ja Parcul Catedralei.

Scara Cascadelor

Äläpä käy vajoamassa jäihin!

Moldovan pienin julkinen patsas

Oopperaan olisimme menneet, mikäli lomaviikollemme olisi osunut joku esitys. Ilmeisesti saapumispäivänä oli baletti, mutta se ei nyt meitä innostanut.

Aivan paras vuodenaika Chisinaussa vierailemiseen helmikuun loppu ei vielä ole, koska mikään ei kuki. Lunta ei varsinaisesti enää ollut maassa, mutta vesistöt olivat jäässä. Viimeisenä lomailtana rupesi satamaan lumensekaista räntää sen verran, että aamulla maa oli valkoinen. Onneksi lähes koko viikon paistoi aurinko. Muutama lämpöaste päivällä, välillä liikaa päällä, välillä piti vetää pipoa syvemmälle päähän.

  

Päivä Transnitrian puolella

Yhtä kokemusta rikkaampana jälleen: Puolivälissä lomaviikkoa marshrutkalla Chisinausta Tiraspoliin Trannistriaan (Pridnestrovie paikallisten sanomana).

Sen tiesimme, mistä tavoittelemamme pikkubussi lähtee – noin suurin piirtein. Kiersimme lukemassa kaikkien marshrutkien ikkunoiden kyltit läpi, eikä Tiraspolia löytynyt yhdestäkään. Lopulta eräs nuori mies neuvoi meidät toiselle puolelle rakennusta. Sieltä rivistön ensimmäisenä bongasimme oikean auton. Se vieressä seisoi kuski, joka innokkaasti ryhtyi opastamaan meitä lippuluukulle, jopa selitti lipunmyyjälle, mitä haluamme. Meille myytiin lippu ja kerrottiin, että auton numero on 353. Tietenkin on, olihan sen rekisterinumero KAQ-353). Kuski näytti saamastamme lipusta, mihin kellonlyömään lähtö koittaisi. Puolisen tuntia joutoaikaa näytti olevan. Aamupalasämpylät viereisestä kioskista ja kertaalleen käyskentelyä korttelin toisella reunalla, sitten autoon. Kuski oli tavattoman innostunut siitä, että hänellä oli turisteja kyydissä. En muista, missä vaiheessa hän tiedusteli, mistä olemme tulleet, mutta Finland oli kovaa valuuttaa. Ei puhunut juurikaan englantia, mutta sitäkin enemmän venäjää ja romaniaa. Matkustajia oli lähtiessä muutama meidän lisäksemme ja auto täyttyi matkan varrella. Matkustajat juttelivat kuskille ja kuski sitäkin enemmän matkustajille. Vaikkemme sen enempää venäjää kuin romaniaakaan osaa, ymmärsimme, että hän innolla selitti muille, että nyt on kaksi suomalaista turistia kyydissä.

Auto 353, suosittelemme!

 
Matkan varrelta tulevat matkustajat menivät suoraan istumaan ja laittoivat kyytimaksun menemään kädestä käteen kohti kuljettajaa. Kuljettaja palautti siinä ajaessaan vaihtorahat samaa käsireittiä takaisin. Aina ne setelit perille pääsivät.

Rajalla kaikki pois piiloistaan eli autosta ulos ja rajavartijan koppiin tuijotettavaksi. ”Kauanko aiot olla täällä?” Sitten pikkulappu passin väliin ja takaisin autoon. Tästä eteenpäin olisi syytä pysyä toimintakykyisenä, koska Ulkoministeriö ei kuulemma suosittele tuonne matkustamista, mistä johtuen matkavakuutus ei maksaisi mahdollista poisroudaamista.

Rajalla myös Moldovan kattava eSIM lakkasi toimimasta. Nettiä tuolla muutaman tunnin reissulla ei varsinaisesti olisi tarvinnut, mutta yllättävän monessa asiassa ihminen on tottunut turvautumaan Internetin ihmeelliseen apuun. Lähimaksut, tekstin kääntäminen, musiikin tunnistaminen, kaiken mieleen juolahtavan ”guuglailu”... Se kuitenkin yllätti, että puistoissa ja tavarataloissa oli vapaa verkko (ja juu, tuli niitä käytettyä – vielä ei ole identiteettiä viety eikä tilejä tyhjennetty). Pankkiautomaatilla itse kyllä kokeilimme saldon vajentamista, mutta ei länsimaisilla korteilla siellä juuri mitään tee. Ainakaan ei ainakaan se ensimmäinen Sberbankin laite, ei ollut yhteistyökykyinen. Tästä meitä eräs moldovalainen oli varoittanutkin. Siksi rahanvaihto olikin ensimmäisenä vuorossa. Moldovan leut rupliksi, jotta edes ruokaa reissussa saisimme.

Vain Tiraspolin keskustassa pyörimme, emme tohtineet lähteä kokeilemaan, pääsisikö ajoissa takaisin, jos summamutikassa johonkin pikkubussiin hyppäisi. Itse asiassa sellainen ei juolahtanut mieleen, ties vaikka olimme käyneetkin jossan. Kovin laajalti emme nähtävyyksiin törmänneet: Jättimäinen Lenin-patsas (vain kauempaa sitä silmäilimme), tankki, erilaisissa sodissa kuolleiden muistomerkkejä, kirkko, Alexander Suvorovin ratsastajapatsas, Katariina Suuren patsas (Ekaterina II), gruusialainen ravintola ”Georgia” (täällä ruokailimme) ravintola ”Din nou în URSS” eli ”Back in the USSR”, siistejä ostoskeskuksia, mutta toki myös aikansa eläneitä rakennuksia. Tuon USSR-ravintolan sisäänkäynnin edessä oli Lenin-rekvisiittaa. Joku kovin iloisella ja puheliaalla tuulella oleva mies oli siellä juuri jotain evästä automaatista hakemassa. Rupesi venättä meille haastelemaan, suomeksi vastasimme. Hän arvuuttelemaan, mistä olemme ja riemastui kuullessaan Suomen. Puhetulvan seassa hän kiljaisi: ”KALEVALA!” Muutakin tapaili, mutta tuli siinä sitten kaikenlaista muistakin maista, myös jotain Amerikkaan liittyvää. Hyvästelimme ja siirryimme sisätiloihin nauttimaan lasillisen viiniä.

Epämääräinen kokoelma Tiraspolin kuvia:

Kahviautomaatti

Katariina Suuren portti

Capela Sfantul Gheorghe

Lenin siellä...

 

...Lenin täällä!

Takaisin Neuvostoliittoon!

Paria kätköä haeskelimme, toisen löysimmekin. Siinä keskellä puistoa, kiven alla pieni muovipussi. Ihan hyvä, ettei mikään miliisi ollut lähettyvillä, ihanhan tuo pienoiselta huumekätköltä ymmärtämättömän silmään olisi saattanut näyttää, eikä välttämättä olisi ollut kiva vierailla Transnitrian viranomaisten jututettavana.

Tiraspolin kauppahalli oli oikea kauppahalli, sellainen jossa on omat hallinsa lihoille, kaloille ja hedelmille ja kaikenlaista muutakin myytävää (on Chisinaussakin kauppahalli, mutta siellä emme sisällä käyneet, kadun varsilla näkyi aivan riittävästi kaikkea mahdollista).

Tiraspolin hedelmätarjontaa.

Jyviä, ryynejä ja muita papuja vaikka muille jakaa!

Tuoreita olivat, vielä potkivat, ressukat...

Kellon lähestyessä oikeaa aikaa ostimme lopuilla ruplilla hiukan evästä ja menimme odottamaan sille pysäkille, mihin kuljettaja oli meidät neuvonut. Yhtäkkiä toiselta puolelta katua joku huuteli ja vieressämme seisova ihminen kertoi, että taitaa tuolla olla teille asiaa. Siellähän se meidän kuljettajamme olikin ja nappasi meidät kyytiin jo tuossa vaiheessa. Päädyimme siis Tiraspolin linja-autoasemalle aloittelemaan paluumatkaamme. Tuolloin kuski neuvoi, että nyt pitäisi käydä ostamassa lippu tuolta sisältä. Jahah, millähän rahalla? Oletimme, että myös paluumatkalla voi maksaa kuskille Moldovan valuutalla (olisi voinutkin, jos olisimme siltä alkuperäiseltä pysäkiltä nousseet kyytiin). Neuvottomana tuli aseteltua joitakin tilannetta ehkä kuvaavia sanoja peräkkäin: ”Problem, njet rublii!” Kuski rauhoitteli, ei hädän päivää. Hänelle lykkäsimme siinä kyytirahan Moldovan muodossa ja hän antoi takaisin sopivan määrän ruplia. Ne kourassa marssimme lipputiskille ja saimme haluamamme. Kun viimein istuimme autossa ja kaikki valmiina lähtöön, tuli virkailija kurkistamaan auton ovelle ja laskemaan, onko kyydissä sen verran matkustajia kuin on myytyjä lippujakin. Kaikki hyvin ja paluumatka alkoi. Tällä kertaa rajalla ei tarvinnut nousta autosta, sillä rajahenkilö kävi noukkimassa passit bussista ja palautti hetken kuluttua koko nipun takaisin. Sitten niitä jaettiin kädestä käteen menetelmällä oikeille omistajilleen.

Tiraspolin linja-autoasema

 


Cricovan ja Milestii Micin viinikellarit

Varasimme netin kautta tutustumiskierroksen Cricovan viinikellareille. Kaikki meni muuten hyvin, mutta viimeisessä vaiheessa maksun jälkeen tuli ilmoitus, ettei onnistunutkaan. Etusivulla nämmä kerrottiinkin, että varaukset ainoastaan puhelimitse. Siitä sitten hotellin respaan pyytelemään apuja. Poika soitteli ja varasi puolestamme. Seuraavana päivänä huomasin, että tilillä on kuitenkin katevaraus, joten tilaus oli kuin olikin mennyt läpi. Tuo katevaraus kuitenkin katosi ennen vierailupäivää.

Otimme taksin, sen verran edullisia ne tuossa maailmankolkassa ovat. Ja käteviä tilata. Uber ei toimi, mutta YandexGo toimii. Jep, venäläistaustainen ilmeisesti, mutta ainoa toimiva. Hip ei milloinkaan suostunut lähettämään koodia, jolla olisi päässyt sovelluksessa eteen päin. Näimme, että tilattu taksi tulee ja ajattelimme helpottaa kuskin hommaa – liikennevalot punaiset edessä ja kyytiin ehtisi kyllä hypätä jokunen metri aiemminkin siellä liikenteen seassa. Ovi auki ja...oho, olikin vielä toinen matkustaja kyydissä. Nolona anteeksipyyntöjä, ovi kiinni ja kiltisti takaisin sinne muutaman metrin päähän, mihin se oli tilattu. Toinen matkustaja kuitenkin maksoi kyytinsä saman tien ja poistui autosta, vakuutteli, ettei mitään hätää. Hyppäsimme siis kyytiin. Kuski ei ollut kovin virkeä, näytti suunnilleen rattiin nukahtavalta tai ainakin lopen kyllästyneeltä hommiinsa. Reippaasti jätti piittaamatta nopeusrajoituksista senkään vertaa kuin muut. Ei sillä niin väliä, jos viidenkympin alueella huristelee jonkun vaikkapa 70-80 km/h. Perille kuitenkin pääsimme.

Viinikellarin respassa ilmoittauduimme, maksoimme vierailumme ja jäimme odottamaan. Tuossa odotellessa tuin jostain syystä katsoneeksi kortin tapahtumia. Ja kas kummaa: Sielläpä näkyikin nyt veloituksena se, mikä oli aiemmin ollut katevaraus ja kadonnut. Tiskille selittämään ja näyttämään tilitietoja. Pienen omien tiliensä tutkimisen jälkeen uskoivat ja hyvittivät tuon viimeisimmän maksun. Kaikki siis hyvin.

Sitten odoteltiin, että opas kutsui ryhmän kokoon ja saimme luvan hypätä ”junan” kytiin. Ajelu 100 kilometriä pitkissä viinikellaritunneleissa pääsi alkamaan. Syvimmillään kävimme kuulemma 100 metriä maan alla. Kuulimme tarinaa erityisesti kuohuviinin valmistuksesta ja näimme tuhansia viinipulloja hyllyissään. Lopulta päädyimme yhteen Cricovan maisteluhuoneista ja saimme eteemme ihan kunnon maistiaiset kahdesta kuoharista, kahdesta punaisesta ja kahdesta valkoviinistä. Pientä naposteltavaa, kolmenlaista juustoa ja ”keksitikkuja”. Opas selitti kaikista viineistä perusteellisesti ja vastaili kysymyksiin. Mukava kierroksen lopetus! Ja kuten kaikissa turisteille tarkoitetuissa paikoissa: Reitti ulos kiersi kaupan kautta.

Pari pulloa.

Cricovassa kuulimme toiselta maistelijalta, että Milestii Micin kierros on parempi. Hotellille palattuemme varasimmekin myös sinne tutustumisen. Ei seuraavaksi päiväksi kuitenkaan, vaan viimeiseksi lomapäiväksi, koska sille oli luvattu sateita. Hyvä valinta, todellakin rupesi hiljalleen tihkuttamaan. Varauksessa sama homma – piti käydä respassa kertomassa, että erroria huutaa. Pyysimme varmistamaan, että varaus meni perille, maksu kyllä näytti onnistuneen. Ja respan poika soitteli.

Milestii Mici on Chisinausta etelään ja Yandexin mies meidät sinnekin heitti. Kävimme ilmoittautumassa. Sen verran jäi joutoaikaa, että käivmme vilkailemassa yhhden earth-kätkön tarjontaa. Ne eivät suosikkejamme ole, koska pitäisi aina yrittää vääntää tekstiksi kaikenlaista, mistä ei kuitenkaan mitään varmaksi tiedä. Nyt kävimme tuijottamassa simpukoiden ja kotilooiden kuoria kalkkikivikallioseinässä. Sen verran kuraista oli muutaman metrin matka, että molempien kengät olivatkin sitten somasti kuorrutettuja. Yritimme polkea niitä asfalttiin, hinkata nurmikkoon ja uittaa lätäköissä. Silti vielä parinsadan metrin päässä asfaltiin jäi kuraisia jälkiä. Viimeisiä kurapaakkuja sitten vimmatusti hinkkaamaan odotustilaksi neuvottuun Wine Housen kuramattoon, jotta kehtasi astua sisälle. Viimein samanlaisen junan kyytiin kuin Cricovassakin ja tunneleihin italialaisten joukossa.

Kieltämättä Milestiin Micin tunnelit ja säilytystilat olivat komeampia (ja pidempiä, yhteensä 200 km) kuin Cricovassa, mutta toisaalta Cricovassa oli enemmän muutakin nähtävää (värejä, maalauksia, koristeita ym.) matkan varrella kuin Milestii Micissä. Maisteluita varten Cricovassa oli kolme erilaista huonetta, täällä yksi suurempi huone, jossa parin kierroksen väki oli samaan aikaan syömässä. Cricovassa olimme olleet samassa pöydässä kaikki kieroksela olleet, eikä muita tullut samaan huoneeseen, täällä meidät laitettiin kahdestaan italialaisista erilleen salin toiseen nurkkaan. Opas kävi sitten siellä viinit selittämässä ja häipyi. Ruokailu tilaamassamme maistelupaketissa oli tyyliä alkupalat, keitto, pääruoka ja jälkiruoka, viinejä viittä lajia. Näistä sai sitten suosikkiaan pullollisen mukaan maistelun jälkeen.

Siitä voisi vuokrata itselleen viinikaapin, 100 €/vuosi.

 

Luolaluostarit


Ei meidän reissumme silkkaa viininmaistelua ollut. Cricovan ja Milestiin väliin jääneenä päivänä poikkesimme marshrutkalla Orheiul Vechissä vajaan 60 kilometrin päässä pohjoisessa. Netistä löytyi jonkinmoiset aikataulut ja parikin sopivaa ehdokasta päätepysäkiksi: Butuceni ja Trebujeni. Näistä Buteceni soitteli enemmän kelloja, koska siellä oli näemmä enemmän kätköjä. Samaan autoon tuli muitakin turistin oloisia tyyppejä, joten olimme tyytyväisiä. Näytti kuitenkin siltä, että Trebujeniin tuo bussi ajoi. Yksi turistipariskunta halusi pois pian Butucenin tienhaaran ohitettuamme, mutta muut pysyivät kyydissä. Siispä mekin luotimme siihen, että käymme vain kääntymässä Trebujenissa ja menemme sitten Butuceniin, kuten etuikkunan kyltti väitti. Niinhän siinä kävi. Päätepysäkiltä palatessamme kuski hiljensi ja kysyi niiltä poisjääneiltä, haluavatko hypätä takaisin kyytiin. Halusivat kävellä.

Luolaluostareita tänne tulimme katsomaan, mutta niitä emme nähneet. Bussissa olleet puolalaispojat lähtivät kävelemään tietä eteenpäin, katosivat jonnekin kukkulan päälle, mutta koska mitään opasteita ei ollut, emme jatkaneet kuin puoliväliin. Kurkimme jyrkänteen reunalta ja näimme, että kaukana edessä päin on jotain luolia, mutta niin oli reitin alkupäässäkin. Sinne vain ei löytynyt polkua. Matkalla oli ollut viittoja Etnografiselle museolle. Voisi olettaa, että siellä asiasta joku tietäisi ja osaisi opastaa. Pitkät portaat alas rinnettä toiselle puolelle kylää. Museo osoittautui jonkun talon parissa rakennuksessa oleviin kolmeen hämärrän huoneeseen, joissa oli perinteisiä esineitä ja viimeisessä myös vain omaa kieltänsä puhuva mummo. Häneltä oli turha yrittää kysellä tietä luolille, ei ymmärtänyt. Siispä luovutimme ja menimme etsimään ravintolaa. Sellainen löytyi, avoimia oviakin paljon, mutta ei näyttänyt kovin elävältä. Kiersimme ja kurkimme, minä olin jo lähtemässä pois, mutta sitten jonkun kulman takaa löytyi portaat, jotka johtivat ilmiselvästi avoimena olevaan ravitsemusliikkeeseen. Tutkimme karttaa ja niinpä yhdestä löytyikin sopivalla zoomauksella merkintä ”luolan sisäänkäynti”. Samalla tuli tarkemmin luettua paikallisen earth-kätkön selostusta. Sekin viittasi tuohon samaan paikkaan. Varmuuden vuoksi kysyimme vielä tarjoilijalta. Hän ei osannut englanniksi selittää, mutta puhelimensa Google-kääntäjä selvensi hänen sanojaan. Kertoi, että kukkulan päältä näkee luolat. Me halusimme sisään luoliin, joten menimme sinne merkitylle suuaukolle. Siellä olikin oikein opastaulu kaikkine käyttätymisohjeineen, joten olimme ilmeisesti oikeassa paikassa. Valitettavasti vain tuo ovi oli lukittu. Emme olleet ainoita, jotka tuolla ovella kävivät sinä aikana, kun lähistöllä hengailimme.

Kiertelimme vielä jonkin aikaa etsimässä jotain paikkaa, missä joku osaisi neuvoa meille oikean reitin. Eihän sellaista löytynyt, ainoastaan rapsuteltavia koiria. Paluubussia odotellessamme puolalaispojilta sitten kysyimme, olivatko luoliin päässeet. Jep, sieltä huipulta. Jos olisimme tämän linkin keksineet lukea ennen reissua, olisimme sinne ehkä osanneet. Pahus, tämä harmittaa. Olisi pitänyt ihan vain seurata heitä alusta alkaen! Ehkäpä seuraavalla Moldovan-reissulla onnistumme?

Kotiin

Chisinaun päässä check in ei onnistu netin kautta, mutta ihan sujuvasti tuo kentälläkin homma hoitui. Seuraavaksi turvatarkastukseen. Tuima nuori nainen tivasi, onko tietokonetta, käski ottaa ulos laukusta. Olin hänen mielestään hieman hidas sitä repusta vetäessäni ja avatessani läppärin pussia, koska hän ehti jo kahdesti huutaa minulle: "COMPUTER OUT!!!" Joo, joo, älä hermostu!  

Hotellin aamupalalle emme ehtineet, sen verran aikainen lähtö, joten jonotimme sitten kahvilaan. Ja saihan sitä jonottaakin, siitä huolimatta, että jossain vaiheessa hoksasimme laitimmaisena olevan lyhyemmän jonon. Jäi vähän pimentoon, koska suuri lauma pyrki yhdelle ja samalle kassalle, sille lähimmälle.

Minulla on usein tapana seurata kartasta, missä kohdalla kenttää kone on milloinkin ja milloin se poistuu maan rajojen ulkopuolelle. Nytkin seurailin. Asiallisesti lähti kapteeni rullailemaan ensin länteen, sitten kiepautti nokan kohti etelää, sitten kiitoradalle. Sittenpä kuulutteli, että jotain ongelmia, joten palataanpa vielä jotain tsekkailemaan. Sen verran siinä kaikessa meni aikaa, että kone oli jo lähtiessään toista tuntia myöhässä. Ei tarvitse olla nero tietääkseen, että siitä seuraa pulmia koneenvaihtoon, jossa vaihtoaikaa on 45 minuuttia. Saivat meidät lykättyä illansuussa lähtevälle Finnairin lennolle, antoivat uuden tarkastuskortin ja lupasivat, että kentän kuppiloista saa 5 euron alennuksen, kun näyttää kassalla sitä vanhaa lentolippua, joka ei nyt sitten voinutkaan käyttää. Käskivät lisäksi hakemaan laukut hihnalta ja käydä uudelleen selvittämässä ne. Check-in -henkilö oli ihmeissään moisesta ohjeesta, mutta hetken silmiään pyöriteltyään otti laukkumme sisälle ja vaihtoi saamamme tarkastuskortit heidän omiinsa. 

Turvatarkastuksessa jälleen kilahdin siinä metallinpaljastimessa, kilahdan aina (Helsingin päässä, ensin unohdin ranteeseen ensin kellon, sitten taskuun puhelimen, ei ajatus toiminut aamutuimaan). Nyt kaikki ne olivat pois, mutta aina kilisen. Herra portin sivulla osasi heti tiedustella, onko ehkä "surgery". On, on,  polvi ilmoittelee. Tarkasti syynäsivät sitten, ennen kuin päästivät läpi. Siipalta ottivat Chisinaun tax-freesta ostetun ostoksen syyniin, avasivat sen sinetöidyn pussukan ja lykkäsivät sen omaan sinetöityynsä. Tulipa sekin kuitenkin testattua, että nesteen kanssa pääsee läpi.

Kahvilaan seuravaksi ostamaan jotain. Annoimme sen lipun, jonka piti sisältää se 5 €. Ei kelvannut,  ei löydy mitään. Jaha, pitäkää sitten pullanne. Rupesimme jälkeen päin miettimään, voisiko ohje olla väärä. Tuota AirBalticin viheriää lippu lentoyhtiö nainen oli näyttänyt ja sanonut, että sillä saa, koska se on se vanha, käyttämättömäksi jäänyt. Samaa oli toinen lennolla ollut yrittänyt lähtöselvitysaulan puolella tarjota, mutta oli ollut ongelmia. Menimme toiseen kahvilaan ja näytimme varmuuden vuoksi kaikki liput - käytetty ensimmäisen lennon lippu, käyttämättä jäänyt toisen lennon lippu, ensin saamamme uusi lippu toiselle lennolle ja Finnairin kirjoittama lippu toiselle lennolle. Tuo toiseksi viimeinen sitten kelpasi. Alennuspulla tuli, taas jaksoi.

Kotimaassa olimme asiallisesti iltaseisemän jälkeen. Alun perin tuossa vaiheessa oli tarkoitus olla jo kotona, mutta minkä teet. Onneksi ajokeli ei ollut luminen, eikä tuossa vaiheessa sunnuntai-iltaa enää ollut kovin ruuhkaistakaan. Saman vuorokauden puolella joka tapauksessa olimme kotona. Seuraavaa lomaa odotellessa.

Pilvirivistöjä jossain Puolan ja Liettuan tietämillä.

Ja loppuun vielä muutama sekalainen kuva:

"Ottaisin tuosta toiseksi alimmasta rivistä!"

Milestii Micin julkisivua.

Taisinpa vahingossa kuvata Presidentin palatsin.

Lipun väreillä somistettu talo. Eipä siinä mitään toimintaa tainnut enää/vielä olla.

Unohdettu pupu "Ruusupuistossa"

"Ruusupuistosta" tullessa, mahdollisesti Strada 31 August 1989  kaakkoispäässä. Joka tapauksessa herkkuja täynnä tuo conditoria!

Siesta Valea Monilorista kaakkoon tekaisi tällaiset lettuset "pannukakkoviikon" kunniaksi.

Kirjoitusvirheet korjataan, jos jaksetaan. Sitä paitsi ärsyttää koko blogin ulkonäkökin, muttei jaksa ruveta sitäkään vääntämään. Pieleen menisi kumminkin 😁

Mopottoman Minskin reissun muistelua 24. - 28.2.2020

Kovin hiljainen on tämä blogi viime vuodet ollut, mutta niin on ollut mopokin. Ehkäpä näitä muitakin matkoja voi täällä repostella. Siitäkin huolimatta, että monta reissua on jäänyt selittämättä. Minähän sen päätän, mitä kirjoitan. Lukekaa tai olkaa lukematta, kerron kuitenkin.

Tällä kertaa kohteena oli Minsk, koska se sopi budjettiin, emmekä siellä koskaan vielä olleet käyneet. Viisumitta tuonne pääsee, kunhan ymmärtää tulla suoraan Minskin lentokentälle, eikä viivy maassa tolkuttoman kauan. Belavialla menimme, ensi kosketus moiseen lentoyhtiöön. Valintaan johti se tosiseikka, että Finnairilla matka olisi ollut kalliimpi. Tosin Finnair kyllä teki yhteistyötä tämän valkovenäläisen firman kanssa ja samassa koneessa olisimme sillä kalliimmallakin piletillä kököttäneet. Sitä paitsi on sitä pahemminkin kökötetty. Tilava jalkatila, ei mitään vaikeutta koipien oikomisessa, vaikka sen reppunsakin istuimen alle tunki.

Menomatkalla kaikkien matkatavarat eivät ilmeisesti olleet ruumaan mahtuneet, koska henkilökunta roudasi niitä vapaille penkeille. Ne mitään kiinnitystä tarvinneet, ei noin lyhyellä matkalla ilmakuoppia ole. Voi olla, että jonnekin matkanneen ampumahiihtoporukan suksipaketit, pyssypussit ja kaiken maailman panoslaatikot veivät arvioitua enemmän tilaa pienessä koneessa ja siksi piti vähän soveltaa. Myyntiä koneessa ei ollut, mutta firman piikkiin meni kahvi, tee, juomavesi ja suklaapatukka.

Bussilla Minskissä koneen ja terminaalin väli kuljettiin, kuten Helsingissäkin. Varmaankin sen verran vaatimaton koneenkurppana, ettei sille edes kotikentällä viitsitä lähipaikkaa uhrata. Maahantulo oli muilta osin helppo, passi katsottiin ja silmiin tuijotettiin, kysyttiin, jotta miksi muukalainen on täällä. Paljon puhutusta paikallisesta matkavakuutuksesta pelastavasta englanninkielisestä matkavakuutustodistuksesta ja riittävistä käteisvaroista/päivä ei kukaan ollutkaan kiinnostunut.

Kaupunkiin olisi toki saattanut hankkiutua julkisillakin, mutta turvauduimme henkilökohtaisempaan palveluun. Taksikuskeja oli tyrkyllä pilvin pimein, mepä valittiin NextAppin tarjoama halvin auto: Geely. Kartalta näki, missä suhari luuraa ennen saapumistaan. Ihan näkyi kuskin nimi ja auton rekkarikin, ettei väärään laitteeseen menisi yrittämään. Tosin ei tuota heti tajuttu, vaan kyseltiin sopivasti hollille osuneelta odottavan näköiseltä tyypiltä, huolisiko hän ehkä meidät takapenkilleeen. Ei ollut myötämielinen hän. Lopulta oikea Igor tai Jevgeni vai kuka nyt olikaan saapui paikalle. Mitään ei tarvinnut kuljettajalle kertoa, eipä tosin yhteinen sanavarastokaan olisi kummoiseen tarinankerrontaan riittänyt. Rahaa ei tarvinnut heilutella, kaikki järjestyi, kunhan oli etukäteen syöttänyt luottokorttinsa numeron ennestään tuntemattomaan valkovenäläiseen sovellukseen. Turvaa tuo ihmisen elämään tuollainen. Toimii tuo NextApp kuten Uber, joka puolestaan kyllä sekin Minskissä on, vaan hoitelee lähinnä tavallisen taksin kaltaisesti hommia, ei enää sovelluksen kautta. Aikaa matkaan kului vajaat kolme varttia n. 40 kilometrin matkaan, hinnaksi tuli n. 33 BYN eli n 14 euroa.

Muutaman korttelin päässä hotellilta kuski opasti, jotta tuonne suuntaan tästä kävelette ja sitten vasemmalle. Puomitettu tuo vanha kaupunki, josta oli tullut maja varattua. Hyvä alue, ruokapaikkoja riitti. Ei autoliikenteen melua, eikä meidän hotellimme vieressä edes meluisia kapakoita. Eikä mahdottoman pitkä matka metrolle.

Turisti saapumassa hotelliin

Metroon + muuhun joukkoliikenteeseen on kuulemma saatavilla 1-3 päivän lippuja, arvatenkin automaatista, kuten muuallakin maailmassa. Ajauduimme kuitenkin metron palveluluukulle, koska siinä ei ollut jonoa ja arvelimme, että jutellen ihmiselle päivälippujen salat paljastuisivat mukavammin kuin koneelle keskustellessa. Väärin! Tuon luukun täti ei ollut innokas kertomaan moisista lipuista mitään. Tuimasti tuijotti, sanoi ”njet”, nosti sormen pystyyn ja naputti toisella luukun lasia. Siinä luki ”70 kopeekkaa”. Hyvä on, ei jakseta mennä automaatille, näilläkin pärjää. Nostettiin vastapalveluksena pystyyn kaksi sormea ja siivitimme viestiämme sanomalla ”dva”. Vaihtorahojen seassa oli sitten kaksi pientä punaista muovipolettia. Ne lykättiin laitteeseen. Mitään portteja tai puomeja ei käytössä ollut, mutta kaksi valpasta virkavaltahenkilöä seurasi herkeämättä, että ne poletit sinne koneeseen laitettiin, eikä yritetty ilman edestä matkaan lähteä.

Busseja, ratikoita sun muita sellaisia ei nyt tullut kokeiltua, mutta hyvin näytti Google opastavan niidenkin käytössä. Kannattaa tosin selvittää etukäteen, paljonko omalla puhelinliittymällä saattaa tuolla nettiä käyttää. Minun liittymälleni ei ollut tarjolla mitään ulkomaandatapakettia, joten yhden gigan käyttö olisi tuottanut vaatimattoman liki 12 000 euron laskun. Pidättäydyin datayhteyksistä wifi-verkkojen ulkopuolella. Taksisovelluskin vaatii sen yhteyden, joten mars paikallisen kortin ostoon liikkumisen helpottamiseksi, ellei operaattori suosi.

Kyllähän siitä oli etukäteen luettu, että suunnilleen Euroopan siisteimpään pääkaupunkiin ollaan tulossa, mutta yllätti tuo siisteys silti. Ei roskia kaduilla, ei juurikaan edes tupakantumppeja. Roskiksia ei kuitenkaan kovin tiheässä näkynyt. Roskattomuus johtunee siitä, että kaduilla oli lakaisijoita runsaasti. Saattoi yhtä nurmenlänttiä olla kolmekin ihmistä luutimassa. Sekin saattaa siisteyteen vaikuttaa, ettei Minsk ehkä vielä ole suurten turistilaumojen kansoittama. Arveltiin, että saattaa tilanne muuttua, jos hivenen laidemmalle ajelee, mutta yhtä siistiltä kaupunki näytti siellä yhden metrolinjan loppupuolellakin. Purukumeja kadussa kyllä oli, mutta ne karkkipaperit, pullot ja muu sälä puuttui. Lienevätkö lakaisseet maton alle – eräs herra potkaisi tieltään jonkun muovinkappaleen piiloon likeisen portaikon alle. Juopuneitakaan ei kaduilla tai metrokäytävillä notkunut, tosin emme tätäkään käyneet öiseen aikaan laitakaupungilla havainnoimassa. Eipä muutenkaan mitään epämääräisyyksiä ollut ilmassa. Lähtöpäivänä lähes joka toisessa risteyksessä törötti jonkin sortin virkavalta, mahtoikohan takinselässä lukea DLP vai jotain muuta. Muuten ei miliisejä kovin useasti nähty. Pitivät ehkä salaa järjestystä jossain.

Monet nettikirjoitukset väittivät, ettei Minskissä ole mitään nähtävää. Kaikki on suhteellista. Kätköjen perässä juoksevalle nähtävää on kaikkialla. Meillä ei tällä kertaa ollut suurta väliä kätkömäärällä, kartalla maa värittyisi, vaikkei yhtään purkkia haettaisikaan, koska olimme järjestäneet miitin. Sinne saapui kolme ruotsalaista, yksi paikallinen ja yksi latvilaiseksi epäilty seisomaan kanssamme räntäsateeseen. Ruotsalaiset sentään ymmärsivät lähteä ajoissa, nuorempi aloitteleva paikaliskätköilijä halusi ehdottomasti palella paikalla loppuun saakka. Tappoi aikaa ennen elokuviin menoa, yritti houkutella meitä kanssaan johonkin kahvilaan teelle, mutta me halusimme jo lähteä tavoittelemaan oopperataloa. Kätkörintamalla Valko-Venäjä ei vielä kärsi paljoudesta, vaikka haettavaakin on montaa tyyppiä. Maan ainoalle letterille emme viitsineet, olisi pitänyt lähtöpäivänä kentän edestä kävellä yli 600 metriä suuntaansa, eikä millään huvittanut. Tuo matka puolittui siinä vaiheessa, kun jonotimme koneeseen, mutta arvelen, ettei kenttähenkilökunta olisi ollut kovin ymmärtäväistä, jos olisimmme siitä aidan yli kavunneet ja nopeasti kipaisseet takaisin. Vielä lähemmäksi pääsimme, kun kone jo liikkui, mutta tokkopa kapteeni olisi pysäyttänyt, vaikka olisimme nätisti pyytäneet. Ehkä ensi kerralla tuo kätkö.

Miittipaikka

Oopperassa poikkesimme, koska liput olivat edullisia (n. 12 euroa parvella). Tosin seuraavalla kerralla ymmärrämme varata paikan eturivistä sieltä parveltakin, mikäli mahdollista (nyt ei ollut), sen verran loiva nousu katsomossa, ettei oikein tahtonut nähdä. Varsinkin, kun jo toinen rivi nojautui penkissä eteenpäin jotain nähdäkseen. Tai sitten viimeisestä rivistä – he saattoivat seistä häiritsemättä ketään. Oopperan paikannäyttäjätädit eivät olleet mitään hymytyttöjä, pikemminkin sellaisia aitoja neuvostoliittolaisia työn sankareita. Uljaasti vakavina virkapukujaan kantoivat ja tarmokkaasti viittilöivät.

Minsk Bolshoi Teatr

Verdi: Rigoletto

Sirkuskin kaupungissa on, mutta nyt ei meidän aikatauluumme sopinut sen tarjontaan syventyminen. Siinä kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista sekin.

Yksi vaikuttava visiittikohde on Kyynelten saari (Rohkeuden ja Surun saari virallisesti) vanhan kaupungin luoteispuolella Svislatš-joessa. Se on muistosaari niille valkovenäläisille, jotka ovat kuolleet sotatoimissa ulkomailla. Erityisesti Afganistanin sota vei myös valkovenäläisiä ja saarella onkin Afganistanin maakuntien nimillä merkittyjä kiviä. Muistomerkki saarella laittaa ajattelemaan.

Matkalla saarelle

Kirkkoja kaupungissa on paljon. Yhdessäkään emme tulleet käyneeksi, vaikka ihan hotellin vieressä olisi ollut tarjolla yksi 1600-luvulla rakennettu. Oli aikoinaan ollut samaa kompleksia vanhaan luostariin pykätyn hotellimme kanssa. Ensimmäistä kertaa olimme kaupungissa, jossa aina silloin tällöin kirkon viereiselle aukiolle kuului säännöllisesti ortodoksiliturgia. Rauhoittavaa kuunneltavaa.

Huvittelupuistokin kaupungista näyttää löytyvän, ainakin maailmanpyörä. Kaukaa ihailimme, emme poikenneet.

Kauppahallissa pitää ehdottomasti käydä, vaikkei mitään ostaisikaan. Tavallisessa hotellihuoneessa ei kaloilla tai lihoilla kovin paljon käyttöä ole, eikä pieneen matkalaukkuun välttämättä mahdu yhtään ylimääräistä röijyä tai kalsaripariakaan. Hedelmiä ja vihanneksia oli valtavasti, mutta niitäkään ei ostettu. Ensinnäkään ei sellaisia olisi jaksanut kantaa laukatessaan ympäri kylää. Toisekseen pestähän ne olisi pitänyt, eikä mistään löytynyt luotettavaa tietoa Minskin hanaveden käyttökelpoisuudesta. Vasta lentokentän vessassa palatessa näkyi lappu, jossa väitettiin veden olevan juomavettä. Erikoista, yleensähän sellaiset laput viestittävät päinvastaista.

Patsaita kauppahallin edessä

Viitisen kilometriä keskustasta luoteeseen löytyy hiekkarantainen tekojärvi. Otimme taksin mennäksemme tuonne. Olimme antaneet toivomaksemme määränpääksi erään tietyn paikan tienoolta (kaivattu kätkötyyppi likellä, eivätkä jalat kaivanneet yhtään ylimääräistä askelta). Kuskiparka lähti pyrkimään toivomaamme kohteeseen, mutta erään romuttamon aidan vieressä väylän muuttuessa sangen möykyiseksi rapakasaksi hän alkoi epäillä Skodansa kykyä. Ihmetteli määränpäätämme. Näytimme hänelle omaa karttaamme, jossa hänen valitsemansa väylä oli poluksi merkitty ja ehdotimme toista reittiä. Tuotakaan kautta ei perille päässyt, koska järven ranta olikin käytännössä vain kevyelle liikenteelle sallittu. Se siitä koipien armahtamisesta, jalkautuminen kutsui.

Rannalla on runsaasti piknikpaikkoja, metallisine grillikaukaloineen ja katettuine pöytäryhmineen. Kuntoilutelineitä ja leikkipaikkoja löytyi, hyvät kävelyväylät järven ympäri ja polkuja metsiköissä. Varmasti mukava alue kesäpäivän viettoon, eikä toki ruuhkaa milloinkaan, eihän? Valitettavasti kuvia ei tuolta juurikaan otettu.

Jotenkin odotimmme, että tuolla reilun neljän kilometrin lenkillä tulisi enimmäkseen nappikorvaisia vetreitä lenkkeilijöitä vastaan, mutta eikös mitä – enemmistö muista liikkujista oli ikämammoja, jotka porukassa liikkuivat. Muutama koiranulkoiluttakin joukkoon mahtui, joku taisi pyörällä matkaa taittaa.

Kalastajiakin rannoilla näkyi, joten ilmeisesti saalistakin saattaa saada. Ainakin pienen keinotekoisen vesiputouksen äärellä tuoksahti kala. Kaikenkaikkiaan kiva virkistysalue suurkaupungin kainalossa.

Valko-Venäjän kansalliskirjasto näytti ulospäin sen verran vekkulilta palikalta, että päätimme suunnata paikkaa katsomaan. Luulisi, että kirjastoon voit mennä noin vain, mutta ehei! Aulassa oli infoluukku, josta kysäisimme, minne mennä. ”Go to registeration desk, they will give you a card.” Kortti? Ei me mitään kirjastokorttia tarvita, ei ole tarkoitus mitään lainata. Että oikeastiko rekisteröitymään? Kyllä, sinne on mentävä, jos aikoo eteenpäin. No, rekisteröityminen oli sitten sitä, että menit ja sanoit, että nyt olisi mieli tuonne pytingin puolelle kuikuilemaan. Saimme pikkuisen paperilapun, jonka taakse virkailija kirjoitti lyijykynällä P8. Tämän lisäksi saimme viivakoodillisen muovikortin ja määräyksen kävellä aulan toiselle puolelle kassalle. Määränpäässä uusi täti otti sen pikkulapun ja löi kassaan summan: 3,50 BYN/hlö. Maksoimme ja saimme ohjeet suunnata turvaportille. Ensimmäinen virkahenkilö seurasi, kun toinen meistä laittoi kortin laitteeseen ja sai puomin edestään auki, toinen virkahenkilö seurasi valppaasti tapahtumaa vierestä ja avasi toisen portin toiselle meistä. Saimme ohjeet luovuttaa tuo viivakoodikortti palatessamme tälle ensimmäiselle security personille. Erittäin ystävällinen mies oli tämä neuvova tapaus. Puutteellinen englanti, mutta oleelliset sanat löytyivät ja niitä hän tehosti laajalla kokovartalollisella elekielellä höystettynä huolellisesti artikoilulla paikalliskielellä.

Juurikaan asiakkaita tuolla kirjastossa ei ollut, tosin lukusalejakin oli runsaasti, emmekä niissä läheskään kaikissa poikenneet. Joku mies näytti tutkivan kovin vanhan näköistä sanomalehteä ja tekevän muistiinpanoja lukemastaan. Lainattavaa olisi kyllä riittänyt. Perustamisvaiheessa nimikkeitä oli ollut jo 9 miljoonaa ja tilaa varattu 14 miljoonalle. Näkyvillä kirjoja ei kovin runsaasti ollut, mutta katon rajan robotit hitaasti mutta varmasti liikehtivät yläpuolella olevan suunnattoman varaston ja näkymättömissä olevien alempien päätepisteiden välillä. Ehkäpä siellä kulki materiaaleja innokkaille tutkijoille.

Epämääräinen videonpätkä kapineesta ei millään suostu tännne latautumaan,  joten tarjoilen linkin. Ei ole vauhtia ja vaarallisia tialnteita sisältävä koko illan elokuva.

Minskin kansalliskirjaston robotti hommissa.

Taidettakin kirjastossa oli. Lukuisia seinämalauksia, julisteita ja ihanpa oikea taidenäyttelykin. Kirjamuseokin löytyi, tosin vieraskielisen kirjallisuuden vitriinituijottelu ei jaksanut meitä kovin kiinnostaa.

Kun viimein poistuimme laitoksesta, hymyilevä opassetä otti kortin, avasi kohteliaasti portin ja ryhtyi neuvomaan, kuinka pääsemme yläkerroksissa olevalle näköalatasanteelle. Takki päälle, ulos ovesta ja vasemmalle. Hän esitti oivan pantomiimin tästä tapahtumasarjasta ja noudatimme hänen neuvojaan. Hiukan ihmetytti, miksi hän meidät neuvoi ovesta vasemmalle, koska lopulta kävi ilmi, että toista kautta olisi ollut lyhyempi matka. Väsynyt turisti yritti invahissiin päästäkseen ylöspäin, mutta tuo hissi ei halunnut hyväksyä kutsua. Myönnettävä on, etten tajunut tämän ensimmmäisen siirtymän olevan vain yhden kerrosvälin verran, joten eipä siinä suuria fyysisiä lisärasitteita tullut, vaikka lopulta annoimmekin periksi ja suuntassimme portaisiin. Liput luukulta ja jonottamaan oven taakse muutaman muun kanssa. Lopulta opasneitonen avasi oven ja selvitti kahdella kielellä, jotta kohta menette hissiin ja voitte painaa nappuloita 22 ja 23, alemmassa kerroksessa on kahvila ja ylemmässä näköalatasanne. Kun myönsimme ymmärtäneemme viestin sisällön hän päästi meidät hissiin. Tuo sama informaatio oli sangen selväkielisesti siinä hissin oven kupeessa suurin kirjaimin selvitettynä ja kerrosnumeroin varustettuna, mutta iloitsimme siitä, että tällä tyttösellä oli työpaikka. Joka tapauksessa poikkesimme kerroksessa 23 tähyilemässä pilvisen Minskin näkymiä.

Lounas kerroksessa 22 antoi riittävästi energiaa jatkaa matkaa paikalliselle traktoritehtaalle. Sehän toki kuuluu turistin päiväohjelmaan (meidät tunteva saattaa arvata, miksi tuonne halusimme).

Tehtaan pihalla oli traktorinäyttely, josta löytyi jos jonkinlaista vekotinta. Sisälle tehtaaaseen emme edes pyrkineet, mutta runsaasti väkeä sen ovista meni ja tuli. Vierailijoita vai työntekijöitä, kukapa tietää. Tehtaan alueella oli paljon puistoja patsaineen ja jopa kivan näköinen leikkipuisto lapsille. Ja löytyihän se kätkökin, jonka perässä tänne parilla metrolla reissasimme. Kun poistuimme alueelta takaisin metroon, taisi tehtaalla tapahtua juuri vuoronvaihto. Koko käytävän leveydeltä asteli reippaasti määrätietoista porukkaa. Hetken pelkäsimme, että kaikki pyrkivät samaan metroon kanssamme. Onneksi suurin osa jatkoi matkaansa muualle, emmekä sillisuolautuneet metrovaunuun.

Lenin itse

Mitäpä muuta kertoisi? Paikallista valuuttaa ei Suomessa pysty vaihtamaan, joten poikkesimme pankissa. Välttämättä käteistä rahaa ei olisi missään tarvinnut, mutta kyllähän se joissain tilanteissa helpottaa. Ehkäpä metron luukulla ei puolentoista ruplan korttiostoyritykseen olisi suopeasti suhtauduttu, jos olisi edes onnistunut. Eräässä ruokapaikassa jäi tippi antamatta, koska tarjoilijatytön mukaan heillä ei voinut kortilla tippiä antaa. Sen jälkeen pidimmekin tipin varalta sopivaa rahaa saatavilla. Käytännössä kuitenkin joka paikassa toimi lähimaksu, eikä ainakaan vielä olla huomattu asiaankuulumatonta tilinkäyttöä.

U Ratushi, paikka, jossa tarjoilijatyttö olosuhteiden pakosta jäi ilman tippiä.

Hintatasosta voisi sanoa vaikkapa sen, että se, mikä Suomessa maksaa 10 euroa, oli tuolla 10 ruplaa, ellei vähemmänkin. Emme tosin kaupoissa kuljeksineet, ainoat rahankäyttökohteemme liittyivät ravitsemukseen, kulkemiseen ja pääsymaksuihin. Lisäksi metron ikkunassa mainostettiin Honorin älyranneketta 39 BYN. Sama Suomessa 39 €. Kenkien hinnat näyteikkunoissa samassa suhteessa. Noiden aiemmin mainittujen oopperalippujen kohdalla ero Suomeen oli huomattava – kulttuuriharrastus täällä on varsin edullista ainakin suomalaisella tulotasolla. 1 BYN = 0,41 €

Kaloja tarjolla siinä ainoassa pienessä ruokakaupassa, jossa kävimme.

Kyllä Minsk on ansainnut uudenkin käynnin, tosin ehdottomasti mukavampi tämäkin kaupunki on varmasti kesäaikaan. Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan, niin tämäkin reissu. Lomaviikkomme aikana löytyi Valko-Venäjältäkin se ensimmäinen koronavirustapaus. Lienee ollut syy siihen, miksi lähtövaiheessa lentokenttävirkailijoilla näkyi huomattavasti hengityssuojia. Henkilökunta näytti hakevan niitä Belavian business-luokan checkingtiskiltä, siinä oli laatikko. Tuon tiskin virkailija, nuorempaa vanhempi naisihminen käytti suojaa itsekin, enimmäkseen tosin suojasi sillä leukaansa, koska sillä tavalla asennettuna suoja ei estänyt nenän raapimista tai suunpieluksen nojaamista kämmeneen. Passinkäsittelyt puolin sun toisin ovat tätösen mielestä ilmeisesti sen verran koronavapaata toimintaa, ettei pöpövaaraa ole. Kunhan ei turisti tule likelle hengittämään.

Turvatarkastus oli suurpiirteisempi kuin kotimaassa. Mitään laitteita ei tarvinnut kaivella repusta, ei kyselty nesteitä eikä oikein muutakaan.

Maasta poistujaa hämmästeltiin huomattavasti tarkemmin kuin sinne saapujaa. Tullivirkailijat eivät koronaa pelänneet tai eivät ainakaan pyrkineet suojautumaan, ehkä kokivat olevansa tarpeeksi suojassa kopissaan. Moneen kertaan plarasivat passin kaikki sivut läpi, niitä tutkittiin koneella ja syynättiin loopilla. Kyseltiin, jotta kauanko olit täällä (tuloleimastahan tuon olisi nähnyt kysymättäkin). Tarkkaa silmiin tuijotusta ja mykkää läsnäoloa. Viimein passi kouraan ja vapauttava päätös. Jatkapa turisti kotimaahasi. Ja turisti jatkoi, Burger Kingin kautta, koska tuossa osassa terminaalia ei muuta ruokapaikkaa ollut. Lieneekö ollut muualla, ei tietoa. Saa sitä burgerillakin sen verran täytettä mahaan, että jaksaa palata kotimaahan.


Näkemiin, Minsk! Tässä vielä aitoja itämaisemia.

KGB, ainakin kartan mukaan