Lennot tuli varattua Air Balticilta, koska tarjosivat kohtuuhintaan, yhdellä vaihdolla matkaa Helsingistä perille. Sen verran aikainen lähtö oli edessä, että aloitimme loman lyhyellä yöllä lentokenttähotellissa. Varauduimme siihen, että vasta kentältä saa jotain suuhunsa, mutta Scandic yllätti: Jo 03.15 oli valmiina pekoneita ja muita lämpimiä ruokia vaille täysi aamiaispöytä. Puuro ja muut sörsselit riittivät hyvin, kovin paljon aikaa ei ollut syöminkeihin edes käyttää. Ai ainakin niin luulimme. Lopulta kuitenkin kävi niin, että olisihan tuota aikaa enemmänkin ollut. Pääsimme suorilla jättämään laukut ja turvatarkastuskin veti hyvin. Lisäksi portilla oli hiukan viivettä, joten kone olikin sitten jo lähtiessään myöhässä. Koneeseen noustuamme meidän paikoillamme rivillä 7 istuikin joku vanhempi pariskunta. He näyttämään lippujaan ja kas, rivi 8 oli heidän. Istuimme heidän taakseen, koska vain tunnin matka, eikä ruokia tilattu. Ei tarvitsisi heidän nousta. Virhe. Heidän paikkansa olivat toisella puolella käytävää rivillä 8 kolmen paikan ryhmässä ja siihen, missä nyt kahdestaan istuimme, halusi perhe vauvoineen. Perheen herra hiukan närkästyi, ja vaihtoruljanssissa vanhemman pariskunnan rouva sitten aavistuksen hätääntyi. Lopulta kuitenkin kaikki hyvin. Koneen jäänestoa jouduimme vielä hiukan odottelemaan, joten puolisen tuntia myöhässä saavuimme Riiaan. Siitä seurasi juoksuaskelia kentällä, vaikutti siltä, että kiire saattaa tulla. Hiki päässä ravasimme passintarkastukseen ja kohti non-Schengen -aluetta. Suotta, hyvin ehti.
Jälkimmäisessä koneessa istuessamme ensimmäistä kertaa näin nimen Kishinev. Vahvasti vaikutti Chisinaulta (helpompi kirjoittaa näin, kuin sillä oikealla s-kirjaimella ja vinkurahattu-a:lla), mutta pienen pieni jännitys jossain mielen sopukoissa ehti syntyä, kun mietimme, mihin itse asiassa olemme menossa. Tuskin väärään koneeseen mitenkään pääsisi, mutta jos sittenkin...asioita tapahtuu. Oikea kone se joka tapauksessa oli ja vei meidät sinne, minne pitikin.
Kentällä saimme laukut ja lähdimme kohti pankkiautomaattia, jotta saisi käteistä. Forexilla ei Moldovan rahaa ole, Helsingin pään kentällä olivat sanoneet, ettei sitä saa tuoda. Noinkohan piti kokonaan paikkansa, kyllä muistaakseni Romaniankin valuuttaa Forexista sai. Ehkä Moldova on eri kastia? Siinä automaatille mennessämme siippa näpräsi Yandexin taksisovellusta ihan vain tutkiakseen, mutta sormi lipesi ja hän tuli tilanneeksi taksin saman tien. Joutui tyyppi hiukan odottelemaan ja kiertelemään meitä varttuessaan, mutta ei kuitenkaan ehtinyt luovuttaa. Perille hotelliin vei.
Meidän hotellimme oli Mon Ami Villa, pieni ja rauhallinen hotelli melko keskellä kaupunkia. Aamiaisella ei viikon aikana juuri vaihtelua ollut, mitä nyt hillopurkkien järjestys vaihtui ja yhtenä aamuna kahvikone ei toiminut. Kelvollinen aamiainen kuitenkin, mehuja, puuroa ja kananmunia, juustoa, leikkeleitä, tomaattia, paprikaa ja jotain vihreää, olipa yhtenä aamuna kurkkuakin. Jotain makkaranpätkiä ja kokkeliakin, sekä oliiveja. Ja pannukakkuja! Käyntiin sillä lähti ja olihan siinä enemmän syötävää, mitä arkiaamuina kotona viitsii.
 |
| Mon Ami Villan sisäänkäynti |
Kohtuullisen kokoinen hotellihuone ja hyvän kokoiset sängyt, mutta sama homma kuin monessa Suomi-hotellissa: vain yksi tuoli. Sänkyihin ei ollut raaskittu hankkia petareita, joten minulle se oli kova. Suihku oli ihan kelvollinen sekin. Vessassa eteläisestä Euroopasta tuttu tapa: ei paperia pönttöön. Lentokentällä tästä oli ihan kirjallinen kielto, muualla maassa toki oletetaan, että ihminen ymmärtää sen pöntönvieruspaperikorin tarkoituksen. Ymmärsimme. Minä en reissulla törmännyt edes niihin pelkkä-reikä-maassa, J törmäsi.
Veimme laukut hotellille ja respan poika lupasi laittaa tekstarin, kun huone olisi valmis. Muutama tunti meillä olisi aikaa kaupungilla tallustella. Kävimme joutessamme värittämässä Moldovan kätkökartalle ja ihmettelemässä yhtä keskustan siisteistä puistoista. Suuren aukion laidalla näytti olevan pitkä rivi jotain myyntikojuja ja niitä kävimme vilkaisemassa. Liki kaikissa oli myynnissä samanlaisia punavalkoisia pienissä muovipusseissa olevia koristeita. Liittyvät ilmeisesti kevään juhlintaan (päätellen jostain myöhemmin kuulemastamme). Kaipa niitä sitten joku joskus ostaa, koska niitä niin paljon siellä yrittivät myydä. Lounaspaikkakin löytyi puiston kupeesta, yksi PizzaManian syömäpaikoista. Siellä herrojen kaveriporukka oli tilannut pöydän notkolleen kaikenlaista syötävää, meille riitti vähempi. Hyvä niin, koska paikassa kävi vain käteinen raha. Ei nyt heti kaikkea nostettua tuhlattaisi.
 |
| PizzaManian evästä. |
 |
| Moldovan perinnekarppi |
Muitakin hyviä ruokapaikkoja tuli viikon aikana koluttua, mm. Lake House -panimoravintola, Keller Holz Gastropub (myös panimoravintola, ehdottomasti kannattaa tilata lämpimien alkuruokien listalta sipuli, Crispy blooming onion!), Fuior, Siesta Valea Monilor -järveltä kaakkoon. Sen huomasimme, että ainakin lauantai-illalle kannattaa tehdä pöytävaraus, mikäli mielii syömään juuri johonkin tiettyyn ravintolaan. Muita paikkoja, joissa ehkä kannattaa poiketa, mikäli haluaa illalla jossain käydä: Brother’s Pub (kuulemma hyviä hampurilaisia, luki jossain), Drafts (meillä kokemusta vain osoitteen str.31 August 1989, 78 Draftista, panimoravintola sekin, ruokaakin löytyy) ja Litra. Valitettavasti La Șezătoare ei ruokapaikkana päässyt suosikkeihimme. Ei kummoinen eväs, hidas palvelu. Enkä tajua miksi tämä on valkoisella pohjalla.
 |
| Tbilisi, meinasi jäädä mainitsematta. Gruusialainen likipitäen Keller Holzin "takapihalla". |
Ihan käymisen arvoinen tuo Valea Monilorin lätäkkö muutenkin ympäristöineen, mm. Pikku Prinssi -patsas löytyy lammen kaiteen päältä, siltä pohjoisreunalta. Komea portaikkokin siellä on, Scara Cascadelor. Valea Monilorin lisäksi käymisen arvoisia puistoja sattui kohdallemme muitakin: Valea Trandafirilor eli The Valley of Roses. Muutama järvi, pitkät puistokäytävät, iso leikkipuisto, koiria omistajineen… Ja tietenkin ihan keskustassa parikin puistoa, Ștefan cel Mare și Sfân ja Parcul Catedralei.
 |
| Scara Cascadelor |
 |
| Äläpä käy vajoamassa jäihin! |
 |
| Moldovan pienin julkinen patsas |
Oopperaan olisimme menneet, mikäli lomaviikollemme olisi osunut joku esitys. Ilmeisesti saapumispäivänä oli baletti, mutta se ei nyt meitä innostanut.
Aivan paras vuodenaika Chisinaussa vierailemiseen helmikuun loppu ei vielä ole, koska mikään ei kuki. Lunta ei varsinaisesti enää ollut maassa, mutta vesistöt olivat jäässä. Viimeisenä lomailtana rupesi satamaan lumensekaista räntää sen verran, että aamulla maa oli valkoinen. Onneksi lähes koko viikon paistoi aurinko. Muutama lämpöaste päivällä, välillä liikaa päällä, välillä piti vetää pipoa syvemmälle päähän.
Päivä Transnitrian puolella
Yhtä kokemusta rikkaampana jälleen: Puolivälissä lomaviikkoa marshrutkalla Chisinausta Tiraspoliin Trannistriaan (Pridnestrovie paikallisten sanomana).
Sen tiesimme, mistä tavoittelemamme pikkubussi lähtee – noin suurin piirtein. Kiersimme lukemassa kaikkien marshrutkien ikkunoiden kyltit läpi, eikä Tiraspolia löytynyt yhdestäkään. Lopulta eräs nuori mies neuvoi meidät toiselle puolelle rakennusta. Sieltä rivistön ensimmäisenä bongasimme oikean auton. Se vieressä seisoi kuski, joka innokkaasti ryhtyi opastamaan meitä lippuluukulle, jopa selitti lipunmyyjälle, mitä haluamme. Meille myytiin lippu ja kerrottiin, että auton numero on 353. Tietenkin on, olihan sen rekisterinumero KAQ-353). Kuski näytti saamastamme lipusta, mihin kellonlyömään lähtö koittaisi. Puolisen tuntia joutoaikaa näytti olevan. Aamupalasämpylät viereisestä kioskista ja kertaalleen käyskentelyä korttelin toisella reunalla, sitten autoon. Kuski oli tavattoman innostunut siitä, että hänellä oli turisteja kyydissä. En muista, missä vaiheessa hän tiedusteli, mistä olemme tulleet, mutta Finland oli kovaa valuuttaa. Ei puhunut juurikaan englantia, mutta sitäkin enemmän venäjää ja romaniaa. Matkustajia oli lähtiessä muutama meidän lisäksemme ja auto täyttyi matkan varrella. Matkustajat juttelivat kuskille ja kuski sitäkin enemmän matkustajille. Vaikkemme sen enempää venäjää kuin romaniaakaan osaa, ymmärsimme, että hän innolla selitti muille, että nyt on kaksi suomalaista turistia kyydissä.
Matkan varrelta tulevat matkustajat menivät suoraan istumaan ja laittoivat kyytimaksun menemään kädestä käteen kohti kuljettajaa. Kuljettaja palautti siinä ajaessaan vaihtorahat samaa käsireittiä takaisin. Aina ne setelit perille pääsivät.
Rajalla kaikki pois piiloistaan eli autosta ulos ja rajavartijan koppiin tuijotettavaksi. ”Kauanko aiot olla täällä?” Sitten pikkulappu passin väliin ja takaisin autoon. Tästä eteenpäin olisi syytä pysyä toimintakykyisenä, koska Ulkoministeriö ei kuulemma suosittele tuonne matkustamista, mistä johtuen matkavakuutus ei maksaisi mahdollista poisroudaamista.
Rajalla myös Moldovan kattava eSIM lakkasi toimimasta. Nettiä tuolla muutaman tunnin reissulla ei varsinaisesti olisi tarvinnut, mutta yllättävän monessa asiassa ihminen on tottunut turvautumaan Internetin ihmeelliseen apuun. Lähimaksut, tekstin kääntäminen, musiikin tunnistaminen, kaiken mieleen juolahtavan ”guuglailu”... Se kuitenkin yllätti, että puistoissa ja tavarataloissa oli vapaa verkko (ja juu, tuli niitä käytettyä – vielä ei ole identiteettiä viety eikä tilejä tyhjennetty). Pankkiautomaatilla itse kyllä kokeilimme saldon vajentamista, mutta ei länsimaisilla korteilla siellä juuri mitään tee. Ainakaan ei ainakaan se ensimmäinen Sberbankin laite, ei ollut yhteistyökykyinen. Tästä meitä eräs moldovalainen oli varoittanutkin. Siksi rahanvaihto olikin ensimmäisenä vuorossa. Moldovan leut rupliksi, jotta edes ruokaa reissussa saisimme.
Vain Tiraspolin keskustassa pyörimme, emme tohtineet lähteä kokeilemaan, pääsisikö ajoissa takaisin, jos summamutikassa johonkin pikkubussiin hyppäisi. Itse asiassa sellainen ei juolahtanut mieleen, ties vaikka olimme käyneetkin jossan. Kovin laajalti emme nähtävyyksiin törmänneet: Jättimäinen Lenin-patsas (vain kauempaa sitä silmäilimme), tankki, erilaisissa sodissa kuolleiden muistomerkkejä, kirkko, Alexander Suvorovin ratsastajapatsas, Katariina Suuren patsas (Ekaterina II), gruusialainen ravintola ”Georgia” (täällä ruokailimme) ravintola ”Din nou în URSS” eli ”Back in the USSR”, siistejä ostoskeskuksia, mutta toki myös aikansa eläneitä rakennuksia. Tuon USSR-ravintolan sisäänkäynnin edessä oli Lenin-rekvisiittaa. Joku kovin iloisella ja puheliaalla tuulella oleva mies oli siellä juuri jotain evästä automaatista hakemassa. Rupesi venättä meille haastelemaan, suomeksi vastasimme. Hän arvuuttelemaan, mistä olemme ja riemastui kuullessaan Suomen. Puhetulvan seassa hän kiljaisi: ”KALEVALA!” Muutakin tapaili, mutta tuli siinä sitten kaikenlaista muistakin maista, myös jotain Amerikkaan liittyvää. Hyvästelimme ja siirryimme sisätiloihin nauttimaan lasillisen viiniä.
Paria kätköä haeskelimme, toisen löysimmekin. Siinä keskellä puistoa, kiven alla pieni muovipussi. Ihan hyvä, ettei mikään miliisi ollut lähettyvillä, ihanhan tuo pienoiselta huumekätköltä ymmärtämättömän silmään olisi saattanut näyttää, eikä välttämättä olisi ollut kiva vierailla Transnitrian viranomaisten jututettavana.
Tiraspolin kauppahalli oli oikea kauppahalli, sellainen jossa on omat hallinsa lihoille, kaloille ja hedelmille ja kaikenlaista muutakin myytävää (on Chisinaussakin kauppahalli, mutta siellä emme sisällä käyneet, kadun varsilla näkyi aivan riittävästi kaikkea mahdollista).
Kellon lähestyessä oikeaa aikaa ostimme lopuilla ruplilla hiukan evästä ja menimme odottamaan sille pysäkille, mihin kuljettaja oli meidät neuvonut. Yhtäkkiä toiselta puolelta katua joku huuteli ja vieressämme seisova ihminen kertoi, että taitaa tuolla olla teille asiaa. Siellähän se meidän kuljettajamme olikin ja nappasi meidät kyytiin jo tuossa vaiheessa. Päädyimme siis Tiraspolin linja-autoasemalle aloittelemaan paluumatkaamme. Tuolloin kuski neuvoi, että nyt pitäisi käydä ostamassa lippu tuolta sisältä. Jahah, millähän rahalla? Oletimme, että myös paluumatkalla voi maksaa kuskille Moldovan valuutalla (olisi voinutkin, jos olisimme siltä alkuperäiseltä pysäkiltä nousseet kyytiin). Neuvottomana tuli aseteltua joitakin tilannetta ehkä kuvaavia sanoja peräkkäin: ”Problem, njet rublii!” Kuski rauhoitteli, ei hädän päivää. Hänelle lykkäsimme siinä kyytirahan Moldovan muodossa ja hän antoi takaisin sopivan määrän ruplia. Ne kourassa marssimme lipputiskille ja saimme haluamamme. Kun viimein istuimme autossa ja kaikki valmiina lähtöön, tuli virkailija kurkistamaan auton ovelle ja laskemaan, onko kyydissä sen verran matkustajia kuin on myytyjä lippujakin. Kaikki hyvin ja paluumatka alkoi. Tällä kertaa rajalla ei tarvinnut nousta autosta, sillä rajahenkilö kävi noukkimassa passit bussista ja palautti hetken kuluttua koko nipun takaisin. Sitten niitä jaettiin kädestä käteen menetelmällä oikeille omistajilleen.
Cricovan ja Milestii Micin viinikellarit
Varasimme netin kautta tutustumiskierroksen Cricovan viinikellareille. Kaikki meni muuten hyvin, mutta viimeisessä vaiheessa maksun jälkeen tuli ilmoitus, ettei onnistunutkaan. Etusivulla nämmä kerrottiinkin, että varaukset ainoastaan puhelimitse. Siitä sitten hotellin respaan pyytelemään apuja. Poika soitteli ja varasi puolestamme. Seuraavana päivänä huomasin, että tilillä on kuitenkin katevaraus, joten tilaus oli kuin olikin mennyt läpi. Tuo katevaraus kuitenkin katosi ennen vierailupäivää.
Otimme taksin, sen verran edullisia ne tuossa maailmankolkassa ovat. Ja käteviä tilata. Uber ei toimi, mutta YandexGo toimii. Jep, venäläistaustainen ilmeisesti, mutta ainoa toimiva. Hip ei milloinkaan suostunut lähettämään koodia, jolla olisi päässyt sovelluksessa eteen päin. Näimme, että tilattu taksi tulee ja ajattelimme helpottaa kuskin hommaa – liikennevalot punaiset edessä ja kyytiin ehtisi kyllä hypätä jokunen metri aiemminkin siellä liikenteen seassa. Ovi auki ja...oho, olikin vielä toinen matkustaja kyydissä. Nolona anteeksipyyntöjä, ovi kiinni ja kiltisti takaisin sinne muutaman metrin päähän, mihin se oli tilattu. Toinen matkustaja kuitenkin maksoi kyytinsä saman tien ja poistui autosta, vakuutteli, ettei mitään hätää. Hyppäsimme siis kyytiin. Kuski ei ollut kovin virkeä, näytti suunnilleen rattiin nukahtavalta tai ainakin lopen kyllästyneeltä hommiinsa. Reippaasti jätti piittaamatta nopeusrajoituksista senkään vertaa kuin muut. Ei sillä niin väliä, jos viidenkympin alueella huristelee jonkun vaikkapa 70-80 km/h. Perille kuitenkin pääsimme.
Viinikellarin respassa ilmoittauduimme, maksoimme vierailumme ja jäimme odottamaan. Tuossa odotellessa tuin jostain syystä katsoneeksi kortin tapahtumia. Ja kas kummaa: Sielläpä näkyikin nyt veloituksena se, mikä oli aiemmin ollut katevaraus ja kadonnut. Tiskille selittämään ja näyttämään tilitietoja. Pienen omien tiliensä tutkimisen jälkeen uskoivat ja hyvittivät tuon viimeisimmän maksun. Kaikki siis hyvin.
Sitten odoteltiin, että opas kutsui ryhmän kokoon ja saimme luvan hypätä ”junan” kytiin. Ajelu 100 kilometriä pitkissä viinikellaritunneleissa pääsi alkamaan. Syvimmillään kävimme kuulemma 100 metriä maan alla. Kuulimme tarinaa erityisesti kuohuviinin valmistuksesta ja näimme tuhansia viinipulloja hyllyissään. Lopulta päädyimme yhteen Cricovan maisteluhuoneista ja saimme eteemme ihan kunnon maistiaiset kahdesta kuoharista, kahdesta punaisesta ja kahdesta valkoviinistä. Pientä naposteltavaa, kolmenlaista juustoa ja ”keksitikkuja”. Opas selitti kaikista viineistä perusteellisesti ja vastaili kysymyksiin. Mukava kierroksen lopetus! Ja kuten kaikissa turisteille tarkoitetuissa paikoissa: Reitti ulos kiersi kaupan kautta.
Cricovassa kuulimme toiselta maistelijalta, että Milestii Micin kierros on parempi. Hotellille palattuemme varasimmekin myös sinne tutustumisen. Ei seuraavaksi päiväksi kuitenkaan, vaan viimeiseksi lomapäiväksi, koska sille oli luvattu sateita. Hyvä valinta, todellakin rupesi hiljalleen tihkuttamaan. Varauksessa sama homma – piti käydä respassa kertomassa, että erroria huutaa. Pyysimme varmistamaan, että varaus meni perille, maksu kyllä näytti onnistuneen. Ja respan poika soitteli.
Milestii Mici on Chisinausta etelään ja Yandexin mies meidät sinnekin heitti. Kävimme ilmoittautumassa. Sen verran jäi joutoaikaa, että käivmme vilkailemassa yhhden earth-kätkön tarjontaa. Ne eivät suosikkejamme ole, koska pitäisi aina yrittää vääntää tekstiksi kaikenlaista, mistä ei kuitenkaan mitään varmaksi tiedä. Nyt kävimme tuijottamassa simpukoiden ja kotilooiden kuoria kalkkikivikallioseinässä. Sen verran kuraista oli muutaman metrin matka, että molempien kengät olivatkin sitten somasti kuorrutettuja. Yritimme polkea niitä asfalttiin, hinkata nurmikkoon ja uittaa lätäköissä. Silti vielä parinsadan metrin päässä asfaltiin jäi kuraisia jälkiä. Viimeisiä kurapaakkuja sitten vimmatusti hinkkaamaan odotustilaksi neuvottuun Wine Housen kuramattoon, jotta kehtasi astua sisälle. Viimein samanlaisen junan kyytiin kuin Cricovassakin ja tunneleihin italialaisten joukossa.
Kieltämättä Milestiin Micin tunnelit ja säilytystilat olivat komeampia (ja pidempiä, yhteensä 200 km) kuin Cricovassa, mutta toisaalta Cricovassa oli enemmän muutakin nähtävää (värejä, maalauksia, koristeita ym.) matkan varrella kuin Milestii Micissä. Maisteluita varten Cricovassa oli kolme erilaista huonetta, täällä yksi suurempi huone, jossa parin kierroksen väki oli samaan aikaan syömässä. Cricovassa olimme olleet samassa pöydässä kaikki kieroksela olleet, eikä muita tullut samaan huoneeseen, täällä meidät laitettiin kahdestaan italialaisista erilleen salin toiseen nurkkaan. Opas kävi sitten siellä viinit selittämässä ja häipyi. Ruokailu tilaamassamme maistelupaketissa oli tyyliä alkupalat, keitto, pääruoka ja jälkiruoka, viinejä viittä lajia. Näistä sai sitten suosikkiaan pullollisen mukaan maistelun jälkeen.
Luolaluostarit
Ei meidän reissumme silkkaa viininmaistelua ollut. Cricovan ja Milestiin väliin jääneenä päivänä poikkesimme marshrutkalla Orheiul Vechissä vajaan 60 kilometrin päässä pohjoisessa. Netistä löytyi jonkinmoiset aikataulut ja parikin sopivaa ehdokasta päätepysäkiksi: Butuceni ja Trebujeni. Näistä Buteceni soitteli enemmän kelloja, koska siellä oli näemmä enemmän kätköjä. Samaan autoon tuli muitakin turistin oloisia tyyppejä, joten olimme tyytyväisiä. Näytti kuitenkin siltä, että Trebujeniin tuo bussi ajoi. Yksi turistipariskunta halusi pois pian Butucenin tienhaaran ohitettuamme, mutta muut pysyivät kyydissä. Siispä mekin luotimme siihen, että käymme vain kääntymässä Trebujenissa ja menemme sitten Butuceniin, kuten etuikkunan kyltti väitti. Niinhän siinä kävi. Päätepysäkiltä palatessamme kuski hiljensi ja kysyi niiltä poisjääneiltä, haluavatko hypätä takaisin kyytiin. Halusivat kävellä.
Luolaluostareita tänne tulimme katsomaan, mutta niitä emme nähneet. Bussissa olleet puolalaispojat lähtivät kävelemään tietä eteenpäin, katosivat jonnekin kukkulan päälle, mutta koska mitään opasteita ei ollut, emme jatkaneet kuin puoliväliin. Kurkimme jyrkänteen reunalta ja näimme, että kaukana edessä päin on jotain luolia, mutta niin oli reitin alkupäässäkin. Sinne vain ei löytynyt polkua. Matkalla oli ollut viittoja Etnografiselle museolle. Voisi olettaa, että siellä asiasta joku tietäisi ja osaisi opastaa. Pitkät portaat alas rinnettä toiselle puolelle kylää. Museo osoittautui jonkun talon parissa rakennuksessa oleviin kolmeen hämärrän huoneeseen, joissa oli perinteisiä esineitä ja viimeisessä myös vain omaa kieltänsä puhuva mummo. Häneltä oli turha yrittää kysellä tietä luolille, ei ymmärtänyt. Siispä luovutimme ja menimme etsimään ravintolaa. Sellainen löytyi, avoimia oviakin paljon, mutta ei näyttänyt kovin elävältä. Kiersimme ja kurkimme, minä olin jo lähtemässä pois, mutta sitten jonkun kulman takaa löytyi portaat, jotka johtivat ilmiselvästi avoimena olevaan ravitsemusliikkeeseen. Tutkimme karttaa ja niinpä yhdestä löytyikin sopivalla zoomauksella merkintä ”luolan sisäänkäynti”. Samalla tuli tarkemmin luettua paikallisen earth-kätkön selostusta. Sekin viittasi tuohon samaan paikkaan. Varmuuden vuoksi kysyimme vielä tarjoilijalta. Hän ei osannut englanniksi selittää, mutta puhelimensa Google-kääntäjä selvensi hänen sanojaan. Kertoi, että kukkulan päältä näkee luolat. Me halusimme sisään luoliin, joten menimme sinne merkitylle suuaukolle. Siellä olikin oikein opastaulu kaikkine käyttätymisohjeineen, joten olimme ilmeisesti oikeassa paikassa. Valitettavasti vain tuo ovi oli lukittu. Emme olleet ainoita, jotka tuolla ovella kävivät sinä aikana, kun lähistöllä hengailimme.
Kiertelimme vielä jonkin aikaa etsimässä jotain paikkaa, missä joku osaisi neuvoa meille oikean reitin. Eihän sellaista löytynyt, ainoastaan rapsuteltavia koiria. Paluubussia odotellessamme puolalaispojilta sitten kysyimme, olivatko luoliin päässeet. Jep, sieltä huipulta. Jos olisimme tämän linkin keksineet lukea ennen reissua, olisimme sinne ehkä osanneet. Pahus, tämä harmittaa. Olisi pitänyt ihan vain seurata heitä alusta alkaen! Ehkäpä seuraavalla Moldovan-reissulla onnistumme?
Kotiin
Aivan paras vuodenaika Chisinaussa vierailemiseen helmikuun loppu ei vielä ole, koska mikään ei kuki. Lunta ei varsinaisesti enää ollut maassa, mutta vesistöt olivat jäässä. Viimeisenä lomailtana rupesi satamaan lumensekaista räntää sen verran, että aamulla maa oli valkoinen. Onneksi lähes koko viikon paistoi aurinko. Muutama lämpöaste päivällä, välillä liikaa päällä, välillä piti vetää pipoa syvemmälle päähän.
Päivä Transnitrian puolella
Yhtä kokemusta rikkaampana jälleen: Puolivälissä lomaviikkoa marshrutkalla Chisinausta Tiraspoliin Trannistriaan (Pridnestrovie paikallisten sanomana).
Sen tiesimme, mistä tavoittelemamme pikkubussi lähtee – noin suurin piirtein. Kiersimme lukemassa kaikkien marshrutkien ikkunoiden kyltit läpi, eikä Tiraspolia löytynyt yhdestäkään. Lopulta eräs nuori mies neuvoi meidät toiselle puolelle rakennusta. Sieltä rivistön ensimmäisenä bongasimme oikean auton. Se vieressä seisoi kuski, joka innokkaasti ryhtyi opastamaan meitä lippuluukulle, jopa selitti lipunmyyjälle, mitä haluamme. Meille myytiin lippu ja kerrottiin, että auton numero on 353. Tietenkin on, olihan sen rekisterinumero KAQ-353). Kuski näytti saamastamme lipusta, mihin kellonlyömään lähtö koittaisi. Puolisen tuntia joutoaikaa näytti olevan. Aamupalasämpylät viereisestä kioskista ja kertaalleen käyskentelyä korttelin toisella reunalla, sitten autoon. Kuski oli tavattoman innostunut siitä, että hänellä oli turisteja kyydissä. En muista, missä vaiheessa hän tiedusteli, mistä olemme tulleet, mutta Finland oli kovaa valuuttaa. Ei puhunut juurikaan englantia, mutta sitäkin enemmän venäjää ja romaniaa. Matkustajia oli lähtiessä muutama meidän lisäksemme ja auto täyttyi matkan varrella. Matkustajat juttelivat kuskille ja kuski sitäkin enemmän matkustajille. Vaikkemme sen enempää venäjää kuin romaniaakaan osaa, ymmärsimme, että hän innolla selitti muille, että nyt on kaksi suomalaista turistia kyydissä.
 |
| Auto 353, suosittelemme! |
Matkan varrelta tulevat matkustajat menivät suoraan istumaan ja laittoivat kyytimaksun menemään kädestä käteen kohti kuljettajaa. Kuljettaja palautti siinä ajaessaan vaihtorahat samaa käsireittiä takaisin. Aina ne setelit perille pääsivät.
Rajalla kaikki pois piiloistaan eli autosta ulos ja rajavartijan koppiin tuijotettavaksi. ”Kauanko aiot olla täällä?” Sitten pikkulappu passin väliin ja takaisin autoon. Tästä eteenpäin olisi syytä pysyä toimintakykyisenä, koska Ulkoministeriö ei kuulemma suosittele tuonne matkustamista, mistä johtuen matkavakuutus ei maksaisi mahdollista poisroudaamista.
Rajalla myös Moldovan kattava eSIM lakkasi toimimasta. Nettiä tuolla muutaman tunnin reissulla ei varsinaisesti olisi tarvinnut, mutta yllättävän monessa asiassa ihminen on tottunut turvautumaan Internetin ihmeelliseen apuun. Lähimaksut, tekstin kääntäminen, musiikin tunnistaminen, kaiken mieleen juolahtavan ”guuglailu”... Se kuitenkin yllätti, että puistoissa ja tavarataloissa oli vapaa verkko (ja juu, tuli niitä käytettyä – vielä ei ole identiteettiä viety eikä tilejä tyhjennetty). Pankkiautomaatilla itse kyllä kokeilimme saldon vajentamista, mutta ei länsimaisilla korteilla siellä juuri mitään tee. Ainakaan ei ainakaan se ensimmäinen Sberbankin laite, ei ollut yhteistyökykyinen. Tästä meitä eräs moldovalainen oli varoittanutkin. Siksi rahanvaihto olikin ensimmäisenä vuorossa. Moldovan leut rupliksi, jotta edes ruokaa reissussa saisimme.
Vain Tiraspolin keskustassa pyörimme, emme tohtineet lähteä kokeilemaan, pääsisikö ajoissa takaisin, jos summamutikassa johonkin pikkubussiin hyppäisi. Itse asiassa sellainen ei juolahtanut mieleen, ties vaikka olimme käyneetkin jossan. Kovin laajalti emme nähtävyyksiin törmänneet: Jättimäinen Lenin-patsas (vain kauempaa sitä silmäilimme), tankki, erilaisissa sodissa kuolleiden muistomerkkejä, kirkko, Alexander Suvorovin ratsastajapatsas, Katariina Suuren patsas (Ekaterina II), gruusialainen ravintola ”Georgia” (täällä ruokailimme) ravintola ”Din nou în URSS” eli ”Back in the USSR”, siistejä ostoskeskuksia, mutta toki myös aikansa eläneitä rakennuksia. Tuon USSR-ravintolan sisäänkäynnin edessä oli Lenin-rekvisiittaa. Joku kovin iloisella ja puheliaalla tuulella oleva mies oli siellä juuri jotain evästä automaatista hakemassa. Rupesi venättä meille haastelemaan, suomeksi vastasimme. Hän arvuuttelemaan, mistä olemme ja riemastui kuullessaan Suomen. Puhetulvan seassa hän kiljaisi: ”KALEVALA!” Muutakin tapaili, mutta tuli siinä sitten kaikenlaista muistakin maista, myös jotain Amerikkaan liittyvää. Hyvästelimme ja siirryimme sisätiloihin nauttimaan lasillisen viiniä.
Epämääräinen kokoelma Tiraspolin kuvia:
 |
| Kahviautomaatti |
 |
| Katariina Suuren portti |
 |
| Capela Sfantul Gheorghe |
 |
| Lenin siellä... |
 |
| ...Lenin täällä! |
 |
| Takaisin Neuvostoliittoon! |
Paria kätköä haeskelimme, toisen löysimmekin. Siinä keskellä puistoa, kiven alla pieni muovipussi. Ihan hyvä, ettei mikään miliisi ollut lähettyvillä, ihanhan tuo pienoiselta huumekätköltä ymmärtämättömän silmään olisi saattanut näyttää, eikä välttämättä olisi ollut kiva vierailla Transnitrian viranomaisten jututettavana.
Tiraspolin kauppahalli oli oikea kauppahalli, sellainen jossa on omat hallinsa lihoille, kaloille ja hedelmille ja kaikenlaista muutakin myytävää (on Chisinaussakin kauppahalli, mutta siellä emme sisällä käyneet, kadun varsilla näkyi aivan riittävästi kaikkea mahdollista).
 |
| Tiraspolin hedelmätarjontaa. |
 |
| Jyviä, ryynejä ja muita papuja vaikka muille jakaa! |
 |
| Tuoreita olivat, vielä potkivat, ressukat... |
Kellon lähestyessä oikeaa aikaa ostimme lopuilla ruplilla hiukan evästä ja menimme odottamaan sille pysäkille, mihin kuljettaja oli meidät neuvonut. Yhtäkkiä toiselta puolelta katua joku huuteli ja vieressämme seisova ihminen kertoi, että taitaa tuolla olla teille asiaa. Siellähän se meidän kuljettajamme olikin ja nappasi meidät kyytiin jo tuossa vaiheessa. Päädyimme siis Tiraspolin linja-autoasemalle aloittelemaan paluumatkaamme. Tuolloin kuski neuvoi, että nyt pitäisi käydä ostamassa lippu tuolta sisältä. Jahah, millähän rahalla? Oletimme, että myös paluumatkalla voi maksaa kuskille Moldovan valuutalla (olisi voinutkin, jos olisimme siltä alkuperäiseltä pysäkiltä nousseet kyytiin). Neuvottomana tuli aseteltua joitakin tilannetta ehkä kuvaavia sanoja peräkkäin: ”Problem, njet rublii!” Kuski rauhoitteli, ei hädän päivää. Hänelle lykkäsimme siinä kyytirahan Moldovan muodossa ja hän antoi takaisin sopivan määrän ruplia. Ne kourassa marssimme lipputiskille ja saimme haluamamme. Kun viimein istuimme autossa ja kaikki valmiina lähtöön, tuli virkailija kurkistamaan auton ovelle ja laskemaan, onko kyydissä sen verran matkustajia kuin on myytyjä lippujakin. Kaikki hyvin ja paluumatka alkoi. Tällä kertaa rajalla ei tarvinnut nousta autosta, sillä rajahenkilö kävi noukkimassa passit bussista ja palautti hetken kuluttua koko nipun takaisin. Sitten niitä jaettiin kädestä käteen menetelmällä oikeille omistajilleen.
 |
| Tiraspolin linja-autoasema |
Cricovan ja Milestii Micin viinikellarit
Varasimme netin kautta tutustumiskierroksen Cricovan viinikellareille. Kaikki meni muuten hyvin, mutta viimeisessä vaiheessa maksun jälkeen tuli ilmoitus, ettei onnistunutkaan. Etusivulla nämmä kerrottiinkin, että varaukset ainoastaan puhelimitse. Siitä sitten hotellin respaan pyytelemään apuja. Poika soitteli ja varasi puolestamme. Seuraavana päivänä huomasin, että tilillä on kuitenkin katevaraus, joten tilaus oli kuin olikin mennyt läpi. Tuo katevaraus kuitenkin katosi ennen vierailupäivää.
Otimme taksin, sen verran edullisia ne tuossa maailmankolkassa ovat. Ja käteviä tilata. Uber ei toimi, mutta YandexGo toimii. Jep, venäläistaustainen ilmeisesti, mutta ainoa toimiva. Hip ei milloinkaan suostunut lähettämään koodia, jolla olisi päässyt sovelluksessa eteen päin. Näimme, että tilattu taksi tulee ja ajattelimme helpottaa kuskin hommaa – liikennevalot punaiset edessä ja kyytiin ehtisi kyllä hypätä jokunen metri aiemminkin siellä liikenteen seassa. Ovi auki ja...oho, olikin vielä toinen matkustaja kyydissä. Nolona anteeksipyyntöjä, ovi kiinni ja kiltisti takaisin sinne muutaman metrin päähän, mihin se oli tilattu. Toinen matkustaja kuitenkin maksoi kyytinsä saman tien ja poistui autosta, vakuutteli, ettei mitään hätää. Hyppäsimme siis kyytiin. Kuski ei ollut kovin virkeä, näytti suunnilleen rattiin nukahtavalta tai ainakin lopen kyllästyneeltä hommiinsa. Reippaasti jätti piittaamatta nopeusrajoituksista senkään vertaa kuin muut. Ei sillä niin väliä, jos viidenkympin alueella huristelee jonkun vaikkapa 70-80 km/h. Perille kuitenkin pääsimme.
Viinikellarin respassa ilmoittauduimme, maksoimme vierailumme ja jäimme odottamaan. Tuossa odotellessa tuin jostain syystä katsoneeksi kortin tapahtumia. Ja kas kummaa: Sielläpä näkyikin nyt veloituksena se, mikä oli aiemmin ollut katevaraus ja kadonnut. Tiskille selittämään ja näyttämään tilitietoja. Pienen omien tiliensä tutkimisen jälkeen uskoivat ja hyvittivät tuon viimeisimmän maksun. Kaikki siis hyvin.
Sitten odoteltiin, että opas kutsui ryhmän kokoon ja saimme luvan hypätä ”junan” kytiin. Ajelu 100 kilometriä pitkissä viinikellaritunneleissa pääsi alkamaan. Syvimmillään kävimme kuulemma 100 metriä maan alla. Kuulimme tarinaa erityisesti kuohuviinin valmistuksesta ja näimme tuhansia viinipulloja hyllyissään. Lopulta päädyimme yhteen Cricovan maisteluhuoneista ja saimme eteemme ihan kunnon maistiaiset kahdesta kuoharista, kahdesta punaisesta ja kahdesta valkoviinistä. Pientä naposteltavaa, kolmenlaista juustoa ja ”keksitikkuja”. Opas selitti kaikista viineistä perusteellisesti ja vastaili kysymyksiin. Mukava kierroksen lopetus! Ja kuten kaikissa turisteille tarkoitetuissa paikoissa: Reitti ulos kiersi kaupan kautta.
 |
| Pari pulloa. |
Cricovassa kuulimme toiselta maistelijalta, että Milestii Micin kierros on parempi. Hotellille palattuemme varasimmekin myös sinne tutustumisen. Ei seuraavaksi päiväksi kuitenkaan, vaan viimeiseksi lomapäiväksi, koska sille oli luvattu sateita. Hyvä valinta, todellakin rupesi hiljalleen tihkuttamaan. Varauksessa sama homma – piti käydä respassa kertomassa, että erroria huutaa. Pyysimme varmistamaan, että varaus meni perille, maksu kyllä näytti onnistuneen. Ja respan poika soitteli.
Milestii Mici on Chisinausta etelään ja Yandexin mies meidät sinnekin heitti. Kävimme ilmoittautumassa. Sen verran jäi joutoaikaa, että käivmme vilkailemassa yhhden earth-kätkön tarjontaa. Ne eivät suosikkejamme ole, koska pitäisi aina yrittää vääntää tekstiksi kaikenlaista, mistä ei kuitenkaan mitään varmaksi tiedä. Nyt kävimme tuijottamassa simpukoiden ja kotilooiden kuoria kalkkikivikallioseinässä. Sen verran kuraista oli muutaman metrin matka, että molempien kengät olivatkin sitten somasti kuorrutettuja. Yritimme polkea niitä asfalttiin, hinkata nurmikkoon ja uittaa lätäköissä. Silti vielä parinsadan metrin päässä asfaltiin jäi kuraisia jälkiä. Viimeisiä kurapaakkuja sitten vimmatusti hinkkaamaan odotustilaksi neuvottuun Wine Housen kuramattoon, jotta kehtasi astua sisälle. Viimein samanlaisen junan kyytiin kuin Cricovassakin ja tunneleihin italialaisten joukossa.
Kieltämättä Milestiin Micin tunnelit ja säilytystilat olivat komeampia (ja pidempiä, yhteensä 200 km) kuin Cricovassa, mutta toisaalta Cricovassa oli enemmän muutakin nähtävää (värejä, maalauksia, koristeita ym.) matkan varrella kuin Milestii Micissä. Maisteluita varten Cricovassa oli kolme erilaista huonetta, täällä yksi suurempi huone, jossa parin kierroksen väki oli samaan aikaan syömässä. Cricovassa olimme olleet samassa pöydässä kaikki kieroksela olleet, eikä muita tullut samaan huoneeseen, täällä meidät laitettiin kahdestaan italialaisista erilleen salin toiseen nurkkaan. Opas kävi sitten siellä viinit selittämässä ja häipyi. Ruokailu tilaamassamme maistelupaketissa oli tyyliä alkupalat, keitto, pääruoka ja jälkiruoka, viinejä viittä lajia. Näistä sai sitten suosikkiaan pullollisen mukaan maistelun jälkeen.
 |
| Siitä voisi vuokrata itselleen viinikaapin, 100 €/vuosi. |
Luolaluostarit
Ei meidän reissumme silkkaa viininmaistelua ollut. Cricovan ja Milestiin väliin jääneenä päivänä poikkesimme marshrutkalla Orheiul Vechissä vajaan 60 kilometrin päässä pohjoisessa. Netistä löytyi jonkinmoiset aikataulut ja parikin sopivaa ehdokasta päätepysäkiksi: Butuceni ja Trebujeni. Näistä Buteceni soitteli enemmän kelloja, koska siellä oli näemmä enemmän kätköjä. Samaan autoon tuli muitakin turistin oloisia tyyppejä, joten olimme tyytyväisiä. Näytti kuitenkin siltä, että Trebujeniin tuo bussi ajoi. Yksi turistipariskunta halusi pois pian Butucenin tienhaaran ohitettuamme, mutta muut pysyivät kyydissä. Siispä mekin luotimme siihen, että käymme vain kääntymässä Trebujenissa ja menemme sitten Butuceniin, kuten etuikkunan kyltti väitti. Niinhän siinä kävi. Päätepysäkiltä palatessamme kuski hiljensi ja kysyi niiltä poisjääneiltä, haluavatko hypätä takaisin kyytiin. Halusivat kävellä.
Luolaluostareita tänne tulimme katsomaan, mutta niitä emme nähneet. Bussissa olleet puolalaispojat lähtivät kävelemään tietä eteenpäin, katosivat jonnekin kukkulan päälle, mutta koska mitään opasteita ei ollut, emme jatkaneet kuin puoliväliin. Kurkimme jyrkänteen reunalta ja näimme, että kaukana edessä päin on jotain luolia, mutta niin oli reitin alkupäässäkin. Sinne vain ei löytynyt polkua. Matkalla oli ollut viittoja Etnografiselle museolle. Voisi olettaa, että siellä asiasta joku tietäisi ja osaisi opastaa. Pitkät portaat alas rinnettä toiselle puolelle kylää. Museo osoittautui jonkun talon parissa rakennuksessa oleviin kolmeen hämärrän huoneeseen, joissa oli perinteisiä esineitä ja viimeisessä myös vain omaa kieltänsä puhuva mummo. Häneltä oli turha yrittää kysellä tietä luolille, ei ymmärtänyt. Siispä luovutimme ja menimme etsimään ravintolaa. Sellainen löytyi, avoimia oviakin paljon, mutta ei näyttänyt kovin elävältä. Kiersimme ja kurkimme, minä olin jo lähtemässä pois, mutta sitten jonkun kulman takaa löytyi portaat, jotka johtivat ilmiselvästi avoimena olevaan ravitsemusliikkeeseen. Tutkimme karttaa ja niinpä yhdestä löytyikin sopivalla zoomauksella merkintä ”luolan sisäänkäynti”. Samalla tuli tarkemmin luettua paikallisen earth-kätkön selostusta. Sekin viittasi tuohon samaan paikkaan. Varmuuden vuoksi kysyimme vielä tarjoilijalta. Hän ei osannut englanniksi selittää, mutta puhelimensa Google-kääntäjä selvensi hänen sanojaan. Kertoi, että kukkulan päältä näkee luolat. Me halusimme sisään luoliin, joten menimme sinne merkitylle suuaukolle. Siellä olikin oikein opastaulu kaikkine käyttätymisohjeineen, joten olimme ilmeisesti oikeassa paikassa. Valitettavasti vain tuo ovi oli lukittu. Emme olleet ainoita, jotka tuolla ovella kävivät sinä aikana, kun lähistöllä hengailimme.
 |
Kiertelimme vielä jonkin aikaa etsimässä jotain paikkaa, missä joku osaisi neuvoa meille oikean reitin. Eihän sellaista löytynyt, ainoastaan rapsuteltavia koiria. Paluubussia odotellessamme puolalaispojilta sitten kysyimme, olivatko luoliin päässeet. Jep, sieltä huipulta. Jos olisimme tämän linkin keksineet lukea ennen reissua, olisimme sinne ehkä osanneet. Pahus, tämä harmittaa. Olisi pitänyt ihan vain seurata heitä alusta alkaen! Ehkäpä seuraavalla Moldovan-reissulla onnistumme?
Kotiin
Chisinaun päässä check in ei onnistu netin kautta, mutta ihan sujuvasti tuo kentälläkin homma hoitui. Seuraavaksi turvatarkastukseen. Tuima nuori nainen tivasi, onko tietokonetta, käski ottaa ulos laukusta. Olin hänen mielestään hieman hidas sitä repusta vetäessäni ja avatessani läppärin pussia, koska hän ehti jo kahdesti huutaa minulle: "COMPUTER OUT!!!" Joo, joo, älä hermostu!
Hotellin aamupalalle emme ehtineet, sen verran aikainen lähtö, joten jonotimme sitten kahvilaan. Ja saihan sitä jonottaakin, siitä huolimatta, että jossain vaiheessa hoksasimme laitimmaisena olevan lyhyemmän jonon. Jäi vähän pimentoon, koska suuri lauma pyrki yhdelle ja samalle kassalle, sille lähimmälle.
Minulla on usein tapana seurata kartasta, missä kohdalla kenttää kone on milloinkin ja milloin se poistuu maan rajojen ulkopuolelle. Nytkin seurailin. Asiallisesti lähti kapteeni rullailemaan ensin länteen, sitten kiepautti nokan kohti etelää, sitten kiitoradalle. Sittenpä kuulutteli, että jotain ongelmia, joten palataanpa vielä jotain tsekkailemaan. Sen verran siinä kaikessa meni aikaa, että kone oli jo lähtiessään toista tuntia myöhässä. Ei tarvitse olla nero tietääkseen, että siitä seuraa pulmia koneenvaihtoon, jossa vaihtoaikaa on 45 minuuttia. Saivat meidät lykättyä illansuussa lähtevälle Finnairin lennolle, antoivat uuden tarkastuskortin ja lupasivat, että kentän kuppiloista saa 5 euron alennuksen, kun näyttää kassalla sitä vanhaa lentolippua, joka ei nyt sitten voinutkaan käyttää. Käskivät lisäksi hakemaan laukut hihnalta ja käydä uudelleen selvittämässä ne. Check-in -henkilö oli ihmeissään moisesta ohjeesta, mutta hetken silmiään pyöriteltyään otti laukkumme sisälle ja vaihtoi saamamme tarkastuskortit heidän omiinsa.
Turvatarkastuksessa jälleen kilahdin siinä metallinpaljastimessa, kilahdan aina (Helsingin päässä, ensin unohdin ranteeseen ensin kellon, sitten taskuun puhelimen, ei ajatus toiminut aamutuimaan). Nyt kaikki ne olivat pois, mutta aina kilisen. Herra portin sivulla osasi heti tiedustella, onko ehkä "surgery". On, on, polvi ilmoittelee. Tarkasti syynäsivät sitten, ennen kuin päästivät läpi. Siipalta ottivat Chisinaun tax-freesta ostetun ostoksen syyniin, avasivat sen sinetöidyn pussukan ja lykkäsivät sen omaan sinetöityynsä. Tulipa sekin kuitenkin testattua, että nesteen kanssa pääsee läpi.
Kahvilaan seuravaksi ostamaan jotain. Annoimme sen lipun, jonka piti sisältää se 5 €. Ei kelvannut, ei löydy mitään. Jaha, pitäkää sitten pullanne. Rupesimme jälkeen päin miettimään, voisiko ohje olla väärä. Tuota AirBalticin viheriää lippu lentoyhtiö nainen oli näyttänyt ja sanonut, että sillä saa, koska se on se vanha, käyttämättömäksi jäänyt. Samaa oli toinen lennolla ollut yrittänyt lähtöselvitysaulan puolella tarjota, mutta oli ollut ongelmia. Menimme toiseen kahvilaan ja näytimme varmuuden vuoksi kaikki liput - käytetty ensimmäisen lennon lippu, käyttämättä jäänyt toisen lennon lippu, ensin saamamme uusi lippu toiselle lennolle ja Finnairin kirjoittama lippu toiselle lennolle. Tuo toiseksi viimeinen sitten kelpasi. Alennuspulla tuli, taas jaksoi.
Kotimaassa olimme asiallisesti iltaseisemän jälkeen. Alun perin tuossa vaiheessa oli tarkoitus olla jo kotona, mutta minkä teet. Onneksi ajokeli ei ollut luminen, eikä tuossa vaiheessa sunnuntai-iltaa enää ollut kovin ruuhkaistakaan. Saman vuorokauden puolella joka tapauksessa olimme kotona. Seuraavaa lomaa odotellessa.
 |
| Pilvirivistöjä jossain Puolan ja Liettuan tietämillä. |
Ja loppuun vielä muutama sekalainen kuva:
 |
| "Ottaisin tuosta toiseksi alimmasta rivistä!" |
 |
| Milestii Micin julkisivua. |
 |
| Taisinpa vahingossa kuvata Presidentin palatsin. |
 |
| Lipun väreillä somistettu talo. Eipä siinä mitään toimintaa tainnut enää/vielä olla. |
 |
| Unohdettu pupu "Ruusupuistossa" |
 |
| "Ruusupuistosta" tullessa, mahdollisesti Strada 31 August 1989 kaakkoispäässä. Joka tapauksessa herkkuja täynnä tuo conditoria! |
 |
| Siesta Valea Monilorista kaakkoon tekaisi tällaiset lettuset "pannukakkoviikon" kunniaksi. |
Kirjoitusvirheet korjataan, jos jaksetaan. Sitä paitsi ärsyttää koko blogin ulkonäkökin, muttei jaksa ruveta sitäkään vääntämään. Pieleen menisi kumminkin 😁
Tekstit
