Ajelua vain

Aamiainen tässä majapaikassa on siis maksullinen, joten on sinänsä outoa, että tänne toiseksikin yöksi päätettiin jäädä. Oli vain niin houkutteleva ajatus jättää tavarat päiväksi huoneeseen ja käydä ajelulla ihan muuten vain. Ja eipä siinä aamiaisessa mitään vikaa ollut, sen verran riittoisa, että yhdelläkin tilauksella saattaisi kaksi ihmistä pärjätä.

Aamiaisen jälkeen poikettiin pankkiautomaatilla ja turisti-infossa. Sitten lähdettiin kohti Setomaata. Ensimmäisenä kohteena oli Vastseliina. Lämpötilat täällä hipovat sellaisia korkeuksia, että kovin ahkerasti ei tällä kertaa jaksanut lähteä mitään nähtävyyksiä etsimään. HD-mies ajoi kylään, pysähtyi bussipysäkille, piti neuvoa vaimon kanssa, vaimo ihasteli jotain nurmikolla olevaa puukuvatusta, HD-mies kysyi, otetaanko kuva, johon vaimo, että ei tarvitse, jolloin HD-mies otti kuvatuksesta kuvan ja sitten lähdettiin Kirikumäen suuntaan.

Pikkuteitä löytyi, suuntaa vaihdettiin kerran siksi, että meni hiekalle ja toiseen suuntaan näytti jatkuvan päällystetty väylä. Tosin sekin hiekkaantui aikanaan, eikä siinä vaiheessa haluttu päällysteen puoleen kääntyä, koska tie olisi vienyt takaisin sinne, missä puukuvatus jöllötti siinä nurmikolla. Kartta kertoi, että muutaman kilometrin päästä alkaa taas päällyste. Löytyi Vana Vastseliina. Siitäkin ajeltiin sujuvasti läpi. Seuraava pysähdys oli Meremäe vaatetorn. Ja siis koska on hellekamppeet päällä, eikä halua lähteä nähtävyyksiä etsimään, on kiivettävä torniin, kun sellainen on, koska sieltä näkee kerralla enemmän erilaisia nähtävyyksiä, kuten metsää ja mastoja. Tästä tornista myös Venäjän. Ei kokonaan, mutta vähän. Siis rappusia, vaimo laski, että 70.

Pyörä-parka joutui jäämään alas ihan yksin. Tai no, oli sillä ohjus kaverina.

Obnitsan kautta Piusaan, tien varrella oli viitta Piusa pood ja jotain muuta selvitystä, turisti tahtoi juotavaa ja poodista saa sellaista. Puodin vieressä taulussa puhuttiin paljon aiheesta Piusa liivakoopad. Ei ollut tullut tarkemin googletettua, josko nämä ovat sitä täkäläistä lentohiekkaa, mutta näytti maasto sen verran lenkkipoluilta ja ylämäiltä, ettei konepyöräilijä liikuntasessioajatuksesta suuremmin innostunut. Pois lähdettiin. Ohi ajaessa nähtiin kyllä hiekkakuoppa, mutta sellaisen on nähnyt ennenkin.

Värska oli seuraava kohde. Siellä oli turisti-infokin, mutta tyttö näytti lähinnä hätääntyneeltä, kun menimme hälle puhumaan. Setomaan oppaan kouraan lykkäsi. Ei tuossakaan kylässä pahemmin nähtävää huomattu, mutta kartassa oli rannalle vievä umpitie, jonne keula kääntyi. Kartan mukaan siellä oli joku hotelli (kahvipaikka silmissä siinteli) ja tienviitat puhuivat sanatooriumista. Varmasti olivat paikallaan molemmat, mutta niiden luo ei pääse, jos ei aja sitä tietä, mikä niiden luo vie, vaan ajaa sitä tietä, mikä menee muualle. Tie pieneni pienenemistään, rantakin saavutettiin, pieni lahdenpoukama, jonka toisella rannalla nökötti suuri ortodoksikirkko. Kuvaa ei tullut otettua, koska mopon kääntöpaikka oli käytännössä jonkun portinpieli, mutta jälkeenpäin asiaa pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että se kirkko oli Venäjällä. Kylän nimi oli Podmotsa ja kun nyt Google mapsia syynää, se oli jokseenkin rajalla - mapsin mukaan ranta jopa jo Venäjää, mutta paperikartan mukaan ei. Kartta antoi ymmärtää, että näkemämme kirkko saattaisi olla Velnan kylässä (sen viitan ohi oli pari kilometriä aiemmin köröötetty, joten menimme seuraavaksi sinne. Siellä ei ollut kirkkoa, vaan muutama talo ja tie pieneni pienenemistään. Jonkun pihaan se viimein loppui, joten mopoa kääntämään.

Lähdettiin sitten eteenpäin. Räpinässä löytyi turisti-infokyltti oikein komiasta mainosvalotornista kunnantalon vierestä. Sitä siellä etsimme, mutta eipä löytynyt. Kukkakaupan tädiltä vihjettä kysyimme, hän huitaisi kättään ja sanoi 'ei ole, internetti on'. Kun sitten kysyimme, olisiko hällä tietoa ruokapaikasta, hän alkoi selittää. Ja viimein lykkäsi hyllystä kouraan Räpinän esitteen. Tavallaan hän oli kuitenkin sitten se turisti-info, koska niitä esitteitä oli siellä monella kielellä. Syömässä käytiin ja lähdettiin tavoittelemaan jo jälleen Võrua. Matkalla oli riittävästi tietöitä. Põlvassa tankattiin ja vaimo huomasi, että kappas, Visa-kortti on kadonnut. Aamulla sillä oli automaatilta rahaa nostettu ja majapaikassa toinenkin yö maksettu, mutta kummastakaan paikasta sitä ei sitten löytynyt, kun kysymässä käytiin. Huonekin pengottiin, tuloksetta, joten soittamaan ja korttia sulkemaan.

Joku ihme vimma täkäläisillä on levitellä teillensä mustaa mönjää, mitä lie pikeä. Öljysorateitä, oli pakko googlettaa, miten ne tehdään, vain hajanaisia mielikuvia lapsuudesta. Kivihiilitervaa se mönjä ilmeisesti on. Välillä on mietitty, mahtaako helle nostaa sitä tiestä pintaan, koska sitä on kaikkialla, mutta täällä kaupungissa kyllä nähtiin, että ihan levittivät sitä. Majapaikan baarimikkokin oli siihen suivaantunut, mutta ei tiennyt, miksi sitä levitellään. Joka tapauksessa mopo on aika koristeltu ko. aineella, joten jos jollakin on tietoa, miten sen jaa maalipinnasta ja kromiosista pois, neuvoja voi vapaasti antaa.

Täällä kylällä sitten illansuussa nähtiin, kun levittivät hiekkaa sen töhnän päälle. Oli pakko kuva kadun pinnasta napata. Kovin selvästi ei kiiltely kuvassa näy, toinen kaista hiekoitettu, toinen vielä kiiltävällä mönjällä päällystetty. Mutta kuvasta tuli hauska, vaikka itse sanonkin.

Iltakävelyllä nähtiin puistossa Estonia-muistomerkki.

Lyhtypylväiden lahoamisen voi estää pitämällä puuosat irti maasta. Pylvään voi näppärästi sitaista rautalangalla kiinni betonitolppaan.

Kun talo käy pieneksi tai tylsäksi, sitäkin voi jatkaa siihen suuntaan, mihin tarvitaan. Näitä on täällä runsaasti ja on mietitty, että ehkäpä ne on oikeasti rakennettu vähän niinkuin erissä.

Päivä oli kuumuudessaan sen verran uuvuttava, että iltauinti kutsui. Tamula-järven vesi oli märkää ja kivasti viilentävää. Oman jännityksensä asiaan tuo se, että jättää reppuunsa rannalle seurueen viimeisen toimivan puhelimen, kaikki rahansa ja toisenkin luottokorttinsa ja menee itse järveen. No, niin tekivät kaikki muutkin (siis jättivät reppujaan), eikä tuolla näyttänyt hämäräperäisiä hemmoja pukukopin varjossa lymyilevän. Kaikki tallella, kuten pitikin.

Latvijas Republikasta Eesti Vabariikiin

Aamulla ei mitään mahdotonta kiirettä Cesiksestä pidetty, käytiin vielä hotellin vieressä olevaa puistoa kuvaamassa.

Liikkeelle lähdettiin vasta lähempänä puolta päivää Janan porukoitten kautta, kuten kuvasta näkyy.

Reitti kulki Raunan ja Smiltenen kautta, kyliä ei sen kummemmin käyty katsomassa, kuskilla oli paikoitellen tiestössä ihan riittävästi syynäiltävää. Tosin Smiltenessä pysähdyttiin kertaalleen, olisi mieli tehnyt jäätelöä, mutta kohdalle osunut baarinpitäjä näytti lähinnä huolestuneelta turistin toiveen kuultuaan ja rupesi selvittämään, että motorbike shop on jossain toisaalla. Jatkettiin siis matkaa A2-tien yli kohti Gulbenea, tarkoituksena välttää pitkää, tylsää suoraa päätietä kuoppaisten pikkuteiden uhallakin. Päädyimme pitkälle, tylsälle ja suoralle kuoppaiselle päätielle. HD-mies kertoi, että eräskin suora kesti 9 km. Oli tietä yhdellä kaarteella hiukan elävöitetty. Mukavia kahvipaikkoja ei tien varrelle ole turistia varten juurikaan rakennettu, mutta yksi sentään löydettiin. Siellä oli tarmokas siivoaja, alla oleva kuva on otettu lasikaiteen läpi. Kaiteessa ei näkynyt tahran tahraa. Saisi moinen luutunheiluttaja tulla meillekin ikkunanpesuun.

Keula käännettiin pienemmän tien kautta kohti Aluksnea. Matkalla oli nähtävyysviitta, paikka oli ihan karttaankin merkitty, joten siispä sinne.

Jos latvialaiset tiet ovat kuoppaisia, on veli venäläinen näillä seuduilla aikanaan huolehtinut siitä, että tie ainakin osittain on tasainen. Tälle turistinähtävyydelle tömppyyteltiin pitkin väylää, joka oli tehty ehkä noin 3 x 4 metrin kokoisista betonilaatoista. Laatat itsessään olivat melko tasaisia, mutta laattojen liitoskohdat pitivät turistit ajon aikana hyvin hereillä. Pari kilometriä tuollaista mennen tullen oli kiintoisa kokemus. Se varsinainen turistinähtävyys saattoi jäädä näkemättä, mitään opastauluja emme väylän varrella nähneet ja kun viimein käännyimme takaisin, meidän perässämme tuli n. 100 metriä kääntöpaikaltamme eteenpäin parkissa ollut virolaisten turistien kansoittama minibussi. Tuskin he pelkästään näitä meidän löytämiämme arkkitehtuurin helmiä (joita oli monta!) olivat tulleet katsomaan. On toki mahdollista, että he olivat olleet painballaamassa, sitä tuolla sen ensimäisen tienvarsiopaskyltin mukaan voi harrastaa.

Aluksneen sitten tultiin, kaupunkia hiukan silmäiltiin, ei tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisi jääty majapaikkaa etsimään. Olihan siellä järvi (sangen vihreää vettä) ja sen äärellä ihan kivan näköinen ruokapaikkakin, mutta koska oli keskustassa huomattu kovin itäblokkimainen ruokapaikka, menimme sinne metsästämään jonkinlaista alkuperäistä aitoutta. Haju oli ainakin aito, sekoitus, kaalia ja viemäriä, kassatätikin oli aito, ei halunnut puhua eikä hymyillä turistille, joka halusi puhua hänelle jotain muuta kieltä, kuin hänen omaansa. Hälytti paikalle nuoremman henkilön, joka turistin osoitteluihin sanoi kaikkiin että 'pig'. Kyllä siitä tiskiltä lautaselle ihan kelpo perusruokaa löytyi, joskin vaisto kehotti näillä helteillä välttämään majoneesikuorrutettuja salaateja, olihan sentään jo iltapäivä pitkällä menossa ja vaikka astioiden alla jäämurskaa olikin, ei nyt tehnyt mieli kokeilla,miten maha reagoisi. Mielikuva kykkimisestä latvialaisessa punkkipusikossa on jokseenkin luotaantyöntävä.

Kohti Viroa lähdettiin ja Veclaisenen kohdalta maata vaihdettiin. Pian rajan jälkeen haluttiin pois pääväylältä. Kyllä kannatti! Kertakaikkisen upea tie löytyy väliltä Ruusmäe - Haanja - Võru, pinta oli hyvä, reitti oli onnistuttu kokoaman ysikymppimutkia peräjälkeen asettelemalla ja HD-mies oli tyytväinen (oli vaimokin). Tälle etapille osui jälleen kerran nähtävyys, jossa pääsi ajokamppeissa astelemaan portaita - Suur Munamäe vaatetorn eli näköalatorni. Itse torniin maksettiin hissilippu, vaikkei se ollutkaan kuin 9-kerroksinen. Viro on niin laakea maa, että kauas sieltä näkyi.

Näkymiä kauas ja lähelle tornista.

Pöllö istui puussa.

Mäen alla oli kohvik.

Tultiin sitten Võruun. Täällä oli just ollut kansanmusiikkifestivaalit, viimeisiä konsertteja vielä pitivät. Hiukan epäiltiin majapaikan löytymistä, mutta Külalistemaja Rändurin respantyttö ei nikotellut yhtään vaan sanoi, että on tupa ja näytti kuvasta, kysyi, että sopiiko tällainen. Ja kertoi ajavansa moottoripyöräkorttia ja tietävänsä, että kamppeet on kuumat. Alla hellepuku turistin päällä. Juuri nyt, tätä juttua viimeistellessä, Võru +32 C.

Huoneeseen pyykkäämään ja pyykit parvekkeelle kuivumaan (parveke on iso ja sinne pääsee vessanpöntön vierestä. Kätevää. Pyörä jäi parkkiin pubin oven eteen, siinä vieressä sitten mopoa tuijotellen turisti itsensäkin pubiruualla ravitsi. Toinenkin mopo paikalle tuli ja jokunen sana juteltiinkin Maddevil-moottoripyöräklubin edustajan kanssa. Oli ollut Suomessa töissä.

Hiukan iltakävelyllä kylää kierrettiin, löydettiin ranta ja hiekkakakkuja ja -linnoja ja muuta veikeätä.

Huoneessa näkyi tällä kertaa hyvin jalkapalloa, mutta turisti ei jaksanut kovin aktiivisesti sitä tuijotella. Kun peli oli jo ratkennut, havahduimme korttelin päästä ammuttuun valtaisaan ilotulitukseen (ei ollut Espanjan kunniaksi, vaan folklorehumppasession päätöstä juhlistamaan) ja ryntäsimme ikkunaan unenpöpperössä roikkumaan. Oli komea, mahdollisesti hienoin, mikä ollaan nähty. Hienompi oli kerran uutenavuotena Lontoossa, mutta sitä ei nähty, kun olivat rakentaneet kerrostalon siihen eteen ja täyttäneet kadut ihmisillä. Se vain kuultiin.

Tämän huoneen hintaan ei kuulu aamiainen, mutta siitä huolimatta on ajatuksena ottaa tämä huone toiseksikin yöksi ja käydä ihan ilman matkatavaroita tätä seutua tutkimassa. Setukaisia täällä asuu ja jossain on lentohiekkaakin. Juttu jatkuu sitten, kun se jatkuu.

Naapurikaupunkiin

Valmierasta unohtui luultavasti mainita vuosisadan ukkosmyrsky tms. Alkoi tietenkin jälleen silloin kun turisti oli poistunut sisätilojen läheisyydestä, koska oli löytänyt urheilukentän aidasta kivan kolon ja mennyt Gauja-joen rantamille tallustamaan.

Kun sitten satoi, kaikki turistit kastuivat ja kaupungin kadut olivat kuulemma tulvineet.

Sade oli romauttanut myös hieman muuria keskustassa.

Aamupäivällä taas ryntättiin kamppeet kasaan ja pakattiin mopo. Tällä kertaa ei tavoitteena ollut sen pitempi siirtymä kuin vajaan 40 kilometrin päässä oleva Cesis, jota netti kehuu yhdeksi Latvian kauneimmista kaupungeista. Päätettiin katsella mahdolliset matkalle osuvat nähtävyydet. Alun toistakymmentä kilometriä ennen Cesistä on Liepa-niminen kylä, jossa poikettiin, koska jossain viitassa luki, että 'cave' kaiken latviankielisen jutun keskellä. Viittoja seurattiin ja löydettiin hautausmaa. Viitassa luki kyllä, että Masa Ellite eli se luola. Pappa parkkipaikalla puhui sujuvasti latviaa ja venäjää. Viittilöi kovin ja ohjasi turistin takaisin tielle. Turisti meni ja niinpä HD-mies kuskasi vaimoa jälleen latvialaisella hiekkatiellä joitakin kilometrejä. Vaimo pelkäsi varsinkin kovin hiekkaisessa ja pomppuisessa alamäessä. Sitten luovutettiin ja tultiin takaisin hautuumaalle, jossa pappa edelleen istui autossaan. Ihmetteli kovin paluutamme ja käski meidän seurata itseään. Siinä sitten jonossa kuljimme hautuumaalle, pappa selitti venäjäksi 'smatrii, smatrii, malenkij kommunism' ja sitten käski meidän jäädä seisomaan jonkun muistomerkin eteen (se oli varmaankin  just se malenkij komunism) ja häipyi itse sen taakse.

Palasi takaisin toisen papan kanssa. Toinen pappa (tai ei ne kumpikaan nyt niin suuresti pappoja olleet) puhui englantia ja oli käynyt Helsingissä ja Oulussa. Tämän papan perässä sitten lähdettiin tarpomaan pellon läpi metsikköön, polkua alas jonnekin jorpakkoon.

Ei kuulemma turistit tätä luolaa käy katsomassa, hän oli itse siellä käynyt viitisen vuotta sitten. Sellainen suurempi luola oli kuulemma sillä suunnalla, mistä turisti oli tullut. Mutta kyllä tämäkin pienikin luola sieltä löytyi. Ja itikoitten sukukokous. Ja puro, jonka vesi legendan mukaan parantaa silmäsairauksia ja tekee muutenkin hyvää kaikin tavoin. Siinä sitten papan mallin mukaan pesimme naamaamme ja kyllä virkisti.

Pappa päästettiin sitten takaisin haudanhoitohommiinsa tai mitä ikinä olikaan ollut tekemässä, tultiin omaa tahtiamme takaisin. Itikat seurasivat. Siitä sitten sitä toista luolaa, Liepa elliteä, lähdettiin tavoittelemaan. Se löytyi ihan helpon matkan päästä. Vain kerran harhaan ajettiin, pomppuja ja lehmiä löydettiin. Mutta tämä luola olikin jo luolan kokoinen.

Tässäkin luolassa oli vettä, sitä on myös kuvassa. Se on aika kirkasta, kuten näkyy. Tai itse asiassa ei näy.

Nyt olemme Cesiksessä, kierreltiin paikallisessa keskiaikaislinnassa. Torniin antoivat kynttilälyhdyn mukaan, koska siellä on pimeät porraskäytävät. Tosin turisti huomasi vasta pilkkopimeässä ylös torniin rämmittyään, että jossain määrin kirkastuu, jos ottaa pimeissä paikoissa aurinkolasit pois. Alas tullessa ei sitten ollutkaan niin kovin pimeätä.

HD-mies löysi vankilan, kapusi alas, koska sellainen oli selvästikin mahdollista.

Sitten HD-mies kuvasi sieltä ylös vaimoa, joka kuvasi alas.

Kaupungin infon kynnysmatossa toivotettiin väki tervetulleeksi monella kielellä, myös suomeksi.

Taloja ja niiden osia Cesiksestä.

 Tässä puistossa ei varmaan nuoriso ryyppää, koska sinne ei saa viedä mäyräkoiria.

Tämä ukkeli oli hiukkasen hikeentynyt - kolmenkympin helteissä seisoneeseen pronssipatsaaseen ei kannata mennä nojailemaan.

Illemmalla käveltiin puolen tunnin matkan laidemmalle, koska siellä piti olla ruokapaikka, jossa on elävää musiikkia lauantaisin. Matkalla urheilukentän laidalla oli hivenen jykevämpi tuomaritorni. Tai mikä lie tuulimyllynjämä.

Lyhtypylväässä oli kivoja sähköjuttuja ja jalkakäytävällä estejuoksurata. No, jalkakäytävästä oli tulossa ihan hieno, se vain oli paikoitellen kesken.

Perillä ei ollut juuri tänä lauantaina sitä elävää musaa, koska kaikki Latvian elossa olevat muusikot ilmeisesti soittivat tänään sen paikan vieressä, mistä lähdimme liikkeelle. Pizzan (vaimon pizzassa oli mm. pinaattia pähkinöitä) siinä sitten kuitenkin nautimme, kerjäävää kissaa katselimme ja vaimo säikäytti sen huitsin nevadaan parilla pontevalla aivastuksella.

Niitä eläviä muusikoita emme sitten menneet katselemaan, koska kyseisestä latvialaisen countryn ulkoilmakonsertista olisi joutunut maksamaan 5 latia eli 7,5 euroa/nuppi. Tulimme huoneeseen katsomaan jalkapalloa, jota Latvian televisio ei ainakaan tässä hotellissa halunnut sitten näyttää. Auringonlasku hotellin takapihalla näytti tältä: