Matkalla perille

Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. Ryhtymisessä on ainoastaan se hyvä puoli, että ryhtymättä ei tiedä.

José ilmaantui sovittuun aikaan paikalle. Oli tuonut toisen mopon hotellin eteen puun alle parkkiin jo siinä vaiheessa, kun HD-mies vaimoineen vasta suuntasi pankkiautomaatille. Pelottavannäköinen ja -kokoinen vekotin näytti olevan siinä vaimoa varten, ei ollenkaan sellainen mukavan pieni ja soma. Ja sillä sitten pitäisi lähteä pikkukaupunki Madridin liikenteeseen. Jo pelkästään sen saaminen alas jalkakäytävältä tuottaisi vaimolle suuria ongelmia. Tai no – sen selkään pääseminen olisi ensimmäinen pulma.

José oli perusteellinen. Mopojen esittelyyn ja paperitöihin vierähti tunti. Ystävällisesti hän käänsi pyörät niin päin, että vaimokin pystyisi ajamaan jalkakäytävää pitkin seuraavalle kadulle, eikä joutuisi parikymmensenttisen katukiveyksen yli heti ensimetreillä yrittämään.

Sitten kamppeet niskaan, matkatavarat sivulaukkuihin ja matkalaukut hotellin säilytykseen viikoksi. Vaimon oli turha toivoa, että kaikki silminnäkijät poistuisivat seudulta. Jos meinasi lähteä liikenteeseen, oli lähdettävä liikenteeseen. Mummot väistyivät ymmärtäväisesti syrjään ja niin vain vaimokin viimein sai pyörän samalle kadulle, missä HD-mies jo odotteli.

On muuten erittäin mukavaa olla keskellä espanjalaista liikennettä sammuttelemassa kulkuvälinettään joka risteyksessä. Sekin on kivaa, että painelee torvea ihan huvikseen vain, että kaikki taatusti huomaavat typerehtivän mopoilijan. Jotenkin kummasti sitä kuitenkin päästiin jonnekin. Lähes sata kilometriä piti kuitenkin ajella, ennen kuin saattoi sanoa olevansa pois Madridista.

HD-mies oli kaivannut pikkuteitä. Erilaisia autopistoja ja baanoja tässä maassa kyllä on. Käteviä etenemiseen, mutta muuten tylsiä. Suunta kohti länttä pois suurilta väyliltä vähensi kyllä kaistat neljästä yhteen, mutta mutkia ei vielä ollut tarjolla. Vaimo ei varsinaisesti mutkia kaivannut, koska sellaisissa joutuisi kääntymään vaikeisiin suuntiin. Ei tiennyt vaimo vielä, mitä olisi edessä.

Illan lähetessä alkoi jo kaivata hotellia. Ciudad Realissa oli viittojen mukaan tarjolla jos jonkinlaista majapaikkaa, niitä vain ei millään meinannut löytyä. Viimein edessä nökötti hulppeankokoinen mökki, jonne toiveikkaana suunnattiin. Vaimo evästi miestä, että jos edes Suomen hinnoilla majan yöksi saa, tänne jäädään, ei jaksa enää ajella.

Tiskillä tytttö puhui ymmärrettävää kieltä (samaa ei voi sanoa läheskään kaikista täkäläisistä, mikä kieltämättä hiukan rajoittaa kommunikointia). Huoneella oli tarkka hinta – 57,89 €, aamiainen sitten erikseen. Tänne jäätäisiin. Mopot parkkiin hotellin pihalle portin taakse. Silloin vaimo sitten päätti laittaa pyöränsä kyljelleen. HD-miestä tarvittiin nostamaan kapine takaisin oikeaan asentoon. Tasapuolisuuden vuoksi on mainittava, että BMW ei ole ainoa, minkä saa vaakatasoon, Hondallakin se onnistuu. Päivän saldona siis naarmuja molempien mopojen sivulaukuissa ja ainakin vaimon mopon kaatumaraudoissa. Veloitusta luottokortilta tiedossa.

Hotelli oli hieno.

Kaupungissakin ehdittiin poiketa ilahduttamassa paikallisia, erityisesti paikallinen nuoriso koki syviä onnentunteita nähdessään HD-miehen partaponinhännän ja tyrskähteli ääneen. Kiva, että heillä oli mukava ilta ja saivat jotain kerrottavaa lapsenlapsilleenkin.

Tässä maisemia kylältä.

Seitsemällä eurolla sai virvokkeet.

Illalla hämärsi.

Aamulla sitten liikkeelle. Vaimoa hirvitti enemmän kuin edellisenä aamuna. Ei ole korvienvälille hyväksi viime töikseen illalla kaataa mopoa. Se jää kaihertamaan. Liikkeellelähtö olisi ollut varsin jouhevaa, jos vaimokin olisi päässyt liikkeelle. Sen sijaan vaimo kokeili kauanko jaksaisi pidellä mopoaan kenossa. Ei olisi juurikaan kauempaa jaksanut, onneksi HD-mies kuuli vaimon avunhuudot ja riensi apuun. Vaimokin sai viimein moponsa rimpuiltua pihalta kohti katua. Kadulla ajeli sen verran monta espanjalaista, että paniikki iski. Viimein oli yritettävä sekaan, HD-mies jo odotteli seuraavassa korttelissa. Mopo halusi kuitenkin ruveta lepäämään sille samalle kyljelleen, millä oli illalla köllötellyt. Ihanaa pysäyttää liikenne. Nuori pariskunta autostaan riensi auttamaan, ja yhteisvoimin saatoimme kiikkerän Bemarin jälleen pystyyn. Yhteistä kieltä ei näidenkään paikallisten kanssa löytynyt, mies osasi sen verran, että osoitteli pyörää ja kyseli ”You can??” ”Jees jees, I can, eikö se muka näytä siltä??” Huolestunut HD-mieskin siinä jo ehti juosta paikalle, tietysti luuli, että nyt on vaimo onnistunut ihan kolaroimaan, kun liikenne seisoo ja ihmisiä on ulkona autostaan. Hyvä kun tuli paikalle, sai ajaa vaimon mopon sinne seuraavaan kortteliin. Vaimo ei rohjennut uusiksi yrittää puikkelehtimista. Ehkä muuten uskallusta olisi riittänytkin, mutta auttavainen pariskunta oli onnistunut lukitsemaan itsensä ulos autostaan ja seisoi nyt sitten kaistan tukkeena, mikä tarkoitti sitä, että vaimon olisi pitänyt koukata. Se taas ei kuulunut vaimon lempipuuhiin, ei varsinkaan tuossa mielentilassa. Mitäpä siinä muutakaan tekemään, kuin taputtelemaan auttajiaan kiitokseksi ja toivottelemaan heille onnea omaan autoonsa murtautumisessa.

Suunnistus ulos Ciudad Realista onnistui kivuttomasti, kiitos Google Mapsin street viewin, jota vaimo oli aamuyöllä kuikuillut.

Maisemia siellä jossain.

Joitakin asioita oli kielletty tekemästä. Ei olisi muutenkaan tehty.

Espielissä ruokailtiin ja laitettiin maalipäähän ystäville viesti. Jäljellä reilut sata kilometriä, tovihan tuossa vain vierähtäisi. Tovi venähti tunneiksi, koska valittu tie 447 Fuente Obejunan ja Alaniksen välillä ei ollut niin suora ja hyväpintainen, mitä kartalla näytti. Oletettavasti siitä syystä kukaan muu ei ko. tietä ajanut (loppupäässä yksi auto ilmestyi takaa ja se päästettiin suosiolla ohi). Täytyy sanoa, että jos vaimo olisi tiennyt, mitä edessä on, vaimo ei luultavasti olisi uskaltanut edes ajatella tuon tienpätkän ajamista. Yli 35 km kuoppaista, kapeaa serpentiiniä kymmenien metrien jyrkänteellä. Jonkin sortin kansallispuistosta oli kyse. Säikähtäneitä kauriita loikki pariin kertaan tien poikki- vaikuttivat siltä, että tieto moottoriajoneuvo ei ollut vielä piirtynyt geeniperimään. Yläpuolella lentelevät korppikotkat sen sijaan näyttivät tietävän, milloin saattaa olla evästä tiedossa. Näillä taidoilla sille tielle lähteminen voisi hyvinkin päätyä huonosti. Paitsi korppikotkan kannalta.

HD-mies tallusti kuvaamaan jälkiään.

Jokunen maisema...

Oli tuolla tiellä liikennemerkkejäkin, muuten sen ei olis arvannut edes olevan mikään julkinen kulkuväytlä. 15 km:n yhtäjaksoisen mutkan jälkeen oli tienpitäjä päättänyt merkitä yllättäen, että seuraavat 1,5 km olisi sitten mutkaa. Varsinkin nopeusrajoituksia oli paljon. Merkkien mukaan mutkiin ei passannut ajaa kolmeakymppiä lujempaa. Vaimo ei taipaleen alkupuoliskolla viitsinyt kiihdyttää niin kovaksi vauhtia.


Todiste siitä, että vaimo kuitenkin ajeli.

Jossain vaiheessa viimein, muutaman hikilitran jälkeen, saavuimme sivistyksen pariin. Kumma kyllä, Bemarikin kesti sen, että vaimo rytkytti lähes koko matkan ykkösellä. Kytkin pohjassa alamäet, jarrulla seisoen. Ja vaimokin kesti, vaikkei uskonut hengissä selviävänsä. Oli HD-mieskin kuulemma jo ehtinyt useamman kerran toivoa, ettei enää yhdenkään mäen päälle tarvitsisi nousta.

Andalusian auringon alta viimein löytyi kaivattu ystävälauma. Pariin päivään ei vaimo nyt mopoon koske. Ei pysty kykenemään, jokainen lihas on kipeä. Varsinkin kytkinkäsi.