Kevät?

Kummasti on jo tallin edestä maata näkyvissä, hyvin saisi sieltä mopon ulos, jos tykkäisi. Asfalttikin on isolla tiellä ollut jo päiväkausia ajokunnossa.  Varsinaisesti moponherätysruljanssiin ei kuitenkaan ole tarvetta, koska  tuo parinsadan metrin matka tallin edestä sinne ajokuntoiselle asfaltille on vielä täysin talviolotilassa. On siis toistaiseksi tyydyttävä ihan vain ajattelemaan, että ehkä se kesä joskus saapuu. Sitä odotellessa poikkesimme katsastamassa Keski-Suomen Moottoripyöränäyttelyn annin ja jättämässä osoitetiedot, jotta osaavat lähettää loppukesällä palkintomopon oikeaan paikkaan.

Näyttelyn vekkulein pötpötin tässä alla. Tiedän yhden pikkukaverin, jolle tämän voisi hankkia :)

Retkelle Rapalaan

Mopopoloiset - pihalla unohdettuna seisseet jo viikkotolkulla. HD-mies tosin poikkesi pyörän kera ihan toisessa kunnassa saunomassa jokunen aika sitten, mutta vaimo ei ole saanut aikaiseksi minnekään hurista. Nyt sitten päätettiin liikahtaa, ettei ihan pääse unohtumaan.

Keskisuomalainen ei ehdotellut mitään mukavaa maakuntanähtävää tälle päivälle, joten piti kaivella muistia. Rapalan kalliot ja luolat on ollut tavoitelistalla tälle kesälle, joten nyt oli oiva hetki ryhtyä tuumasta toimeen. Aikamme googleteltiin ja ihmeteltiin, kun Kangasniemen kunnan sivuilla ollut Rapala-linkki ei enää toiminutkaan eikä sieltä uuttakaan löytynyt. Kalapaikka.net antoi kuitenkin kartan ja sen mukaan sitten Tomppaa pyydettiin ajo-ohje ruudulle tuomaan. Sitten vain loput aamukahvit termokseen ja eväsleivät pussiin. Joululta talteen otettu muikunmätirasia sai luvan toimia kahvimaitotonkkana, kun ei ole tullut hankittua mitään pikkupulloa tällaisia tilanteita varten.

Heti kättelyssä Tomppa olisi tykännyt ajattaa meiltä vasemmalle ja kierrättää Pitkäjärven ympäri suunnatessaan Toivakkaan. HD-mies päätti vaientaa mokoman. Pysytelköön hiljaa niin kauan, kunnes sitä oikeasti tarvitaan. Meiltä lähdetään oikealle, kun Toivakkaan tahdotaan.

Vaimo sopeutui yllättävän nopeasti hiekkatielle, vaikka olikin taas hiki otsalla jo pelkästä liikkeellelähtöajatuksesta. Oppiiko ihminen koskaan elämään rennosti tämän mopoilun kanssa??

Toivakan taajaman rajalla sitten vaimon mopo tahtoi lakata kulkemasta. Nokkelasti vaimo päätteli, että lienee bensanpuutetta, vaikkei kilometrien mukaan ihan vielä olisi pitänyt moinen eteen tulla. Pikku-Jami oli jostain närkästynyt, eikä suostunut lennossa varatankkia nielemään, joten vaimon oli tienvarteen pysähdyttävä. Lähti tuo sitten sen verran vikkelästi kuitenkin käyntiin, vaikka nikottelikin, että ei HD-mies sentään ehtinyt rientää vaimoa pelastamaan. Kiltisti odotteli siellä edempänä. Toivakan huoltoasema sai sitten pari tankkaajaa tontillensa.

Toivakka-Kangasniemi -tie on sitten mukava! Lapsena autossa istuessa tuo tie oli jokseenkin ylivoimainen kestettävä, mutta nyt maistui. Vaimo muisti puristaa polvia yhteen. Mahtoiko siitä oivalluksesta olla mainintaa tuolla Viron teksteissä? Kyllähän vaimo oli jo ensimmäisellä ajokerralla saanut opastuksen polvien käyttöön, mutta kun ei tuon mallin mopolla ajaessa moinen ole mitenkään luontevasti sujunut. Virossa vaimo sitten vaikeitten vasempien jälkeen keksi kokeilla asiaa ihan huolella ja hämmästyi kovin huomatessaan, että Viragon tankissa on ihan lumpionmentävät montut. Kääntyminenkin on sen jälkeen ollut helpompaa. Kummallista :) Toivakkalaiset ovat osanneet pitää teittensä päällysteestä parempaa huolta kuin kangasniemeläiset, jotka ovat oletettavasti ostaneet Baltiasta halvalla ylijäämäasfaltit. Siinä oli vaimonkin mukava kääntyillä. HD-mies tosin katosi horisontttiin jo kättelyssä, joten ehkä vaimon mutkatietoiminnassa on vielä hivenen parantamisen varaa, polvilla tai ilman.

Harmittaa, ettei tullut napattua kuvaa oikoreitillä (Raitamäentie) keskellä korpea olleesta pienestä mustasta tienviitasta. Siinä luki "Nelostie 365 m". Pitänee joskus palata napsimaan. Jospa silloin ei paikalliskoira näyttäisi yhtä huolestuneelta kuin nyt.

Kalapaikka.netin kartta osoittautui sitten harhaanjohtavaksi. Tuli ajeltua Piipantie alusta loppuun, mutta mitään kallioita ei löytynyt sieltä. Päätettiin palata ison tien varteen ja jonkin matkan päässä tien varrella näkyi peitettyjä nähtävyyskylttejä - sen verran ruskeaa vilahti peitelevyn alta. Seuraavalla levähdyspaikalla pyörrettiin mopot tulosuuntaan ja lähdettiin noiden piilokylttien opastamana nähtävyydenmetsästykseen jotakuinkin Joutsanmaantie 1320:n kohdalta.

Ensimmäinen pulma tulikin sitten suunnanvalinnassa. Ei minkäänlaista viittaa ja edessä T-risteys. Valittiin vasen ja tovi huruteltiin sepelipäällysteistä metsäautotietä. Onneksi HD-mieskin tuli jossain vaiheessa siihen tulokseen, ettei moisen polun seuraaminen toinna. Vaimo oli aivan valmis jo palaamaan sivityneemmälle väylälle. Siinä sitten käänneltiin mopoja ja vaimo totesi olevansa pulassa. Vaihteet eivät oikein suostuneet yhteistyöhön, eikä vaimo tuntenut olovaan järin levolliseksi istuessaan polulla poikittain olevan mopon selässä. Keula oli sepelin seassa, perä läheni ojanreunaa. Hiljakseen olisi pitänyt yrittää, ellei halunnut toisen puolen ojaan, eikä mopo sitten niin millään pysynyt käynnissä. HD-miestä apuun huutamaan. Tuli ja pelasti vaimon jorpakosta.

T-risteyksen toinen haara viimein johdatti matkalaiset Rapalan piilotetun nähtävyyden luo.

Jassoo. Vai että eivät enää ole nähtävyytenä. Katin kontit. Jo pelkästään paikkaan johtava polku oli näkemisen arvoinen. Juuri sopiva ajokamppeissa taapertamiseen.

Kannatti kuitenkin hikoilla tuo 300 metriä. Rapalan kalliot olivat edessä.

Perillä oli luvattu luolakin. Mahdollisesti useampikin luola, ei kuitenkaan lähdetty useampia etsimään. Yksikin riitti. HD-mies laskeutui luolan syvyyksiin, vaimo ei tohtinut lähteä kokeilemaan, olisivatko polvet olleet yhteistyössä. Vaimo kävi vain 'ovella'.

Luolan toisessa päässä oli ilmiselvä ikkuna.

Olivat merkinneet turistia varten paikan, johon ei kannata mennä kurkottelemaan.

HD-mieskin pysytteli kiltisti aidan takana.

Merkillisiä salmiakkikuvioisia kalliota olivat sinne sijoittaneet.

Pyörille palatessa olikin sitten päiväkahvin aika. Voitaleipää ja suklaapalat päälle. Elämä kohdillaan. Kaiken kaikkiaan varsin mukava päiväkohde!

Kotimaahan 17.7.

Laiva oli onnistuttu varaamaan tiistaiksi 17.7., joten oli enää tavoitteena päästä Tallinnaan. Kelvolliseksi havaittu Dzingel sai jälleen huonevarauksen ja turisti lähti aamulla Tartosta eteenpäin. Toveri Tomppa jälleen ohjasi liikkumista mielensä mukaan. Ihan oli tietysti pakko viedä sinne keskelle mukulakiviä kahdenkympin nopeusrajoitusten sekaan, vaikka näytti olevan ihan isokin viitattu väylä, joka olisi ehkä kiertänyt tuon ytimen. No, alkaa vaimo olla jo tuttunut näihin juttuihin.

Sadetta ei juurikaan ollut, mutta tuulta senkin edestä. Oli oikeasti välillä hankala saada mopoa pysymään heittelehtimättä. Matka meni muuten tylsää tietä edeten. Paiden pohjoispuolella pysähdyttiin kahvilla paikassa nimeltä Anna Kauplus ÖU, HD-mies ihan aleksanterileivoksella itsensä palkitsi. Vaimo lueskeli paikan vieraskirjaa ja huomasi, että sangen moni oli kehunut tuon paikan hampurilaisia. Täytynee seuraavalla kerralla maistaa niitä.

Kovasti uutta väylää rakensivat Tallinnan päässä. Kyllähän noilla liikennevirroilla on tarvetta leveämmälle tielle. Hotellin osoite oli naville annettu ja tarkoitus oli, että kivasti siitä Tallinnan eteläpuolitse hotellille luikahdettaisiin. Vaan Tomppapa kierona oli päättänyt ottaa päätehtäväkseen jotain ihan muuta. Onko sen nyt ihan pakko tarttua kaikkeen, mitä välillä sillä vilkaisee? Jotta kokoelma olisi täydellinen, myös Tallinnan keskustan tietyöt kuuluivat sen mielestä ohjelmaan - johdatti meidät satamaan. Aiemminkin olisi tietysti voinut pysähtyä kojetta säätämään, mutta oli melko täysiä kaistat ja tienvieret, joten pysähtyminen ei juuri kiinnostanut. HD-mies antoi Tompalle uusia vihjeitä parkissa sataman lähellä ja jopas alkoivat maisemat näyttää tutuilta. Olisihan tuonne ilmankin osannut, mutta kun on vekotin, sitä on käytettävä.

Sen verran turistit olivat reissusta väsyneitä, että ei ollut mitään hinkua lähteä enää illalla keskustaan. Olihan tuolla nyt tullut ajeltua. Pari korttelia käveltiin, lähistöllä olevaa korkeaa tornia käytiin aidan takaa katsomassa, mutta ei siitä kuvaa tohdittu ottaa. Armeijan autoja näytti olevan parkissa siinä tontilla. Ties vaikka olisi onnistuttu syyllistymään jonkin sortin valtionsalaisuuksien paljastamiseen, jos tornista ja sen katolla kasvavista puskista olisi kuva otettu. Olisi laivaanpääsy ehkä vaarantunut.

Hotellilla oli melko paljon nuorta sakkia, Tallinnassa pelattiin 16-vuotiaiden tyttöjen Euroopan koripalloturnauksen yksi lohko ja joukkueet majoittuvat Dzingelissä. Aamiaiselle meneminen oli hyvä ajoittaa ennen suurinta ruuhkaa. Sikäli suunnitelma onnistui, että joukkueet eivät siinä vaiheessa vielä puurolle tulleet, mutta kaikki muut hotellin asukkaat (= bussilastillinen turisteja ja kaikki majoittuneet työmiehet) olivat myös keksineet vältellä nuorisoa. Ajoissa turisti joka tapauksessa laivajonoon pääsi lähtemään.

Laivalle tuli mielenkiintoisia ajokkeja. Olivat tulossa Suomeen ihan porukalla. Ylekin tuosta näytti uutisoivan, kuten muutkin.

Harmillisen epätarkkoja tuli sekä HD-miehen että vaimon räpsäisyistä hämärällä autokannella.

Laivasta lähtiessä vaimo meinasi hätääntyä. HD-miehellä oli jo mopo käynnissä ja väki vierestä rupesi ajamaan ulos. Vaimo siinä huutamaan apua: "Ei lähde käyntiin!!!" Tuli HD-mies pelastamaan ja tutkimaan tilannetta ja kas, samalla huomasi vaimokin sitten, että hups, oli kypärä painanut ohjaustangossa roikkuessaan stopille nappulan. Ei sillä tavalla saa startattua. Näemmä. Siitä sitten HD-mies sukkelasti ajeli ulos, vaimo hiukan varovammin. Tuollaisia rollsroyceja lähietäisyydellä...sinne jonon väliin kuitenkin pääsi ja luultavasti tuli jonkun kameraryhmän kuviinkin molemmat mopot ikuistetua. Sataman portilla oli kamera jos toinenkin ja ihan poliisisaattue autoja odottamassa. 

Vielä annettiin Tompalle mahdollisuus: Voisi luotsata meidät kivasti ulos Helsingistä. Joopa. Tahtoi johdattaa jonnekin, mistä ei nyt saanutkaan ajaa ja niin jouduttiin jälleen keskelle tietöitä seisomaan. Jonot eivät toviin liikkuneet minnekään, joten turisti teki omat ratkaisunsa. U-käännös ja toista tietä. Kotiin osaisi ilman naviakin. Tuuliharjassa poikettiin evästämässä, jotta ei ihan kamala nälkä perillä olisi.

Niin tuli tämäkin reissu sitten tehtyä. Jos jotain oleellista vielä mieleen putkahtaa, asiaan voinee palata.

Tartto

Tartossa on pari kertaa aiemminkin tullut poikettua, mutta kuten niin monessa muussakin asiassa, tässäkin vaimolla oli uutuudenviehätystä. HD-mies muistaa kaikki kadunkulmat ja patsaat, vaimo ihmettelee joka kerta samoja asioita uudelleen. Ihan yksittäisiä näkymiä on tallentunut edellisisltä kerroilta, mutta ei mitään tietoa siitä, mihin pitäisi suunnistaa ne löytääkseen. Toisaalta - onko sillä niin väliä?

Hotelli oli kohtalaisen hyvällä paikalla ihan siinä Tarton Kaubamajan vieressä. Kohtalaisen kokoisen maisemaikkunankin olivat siihen pykänneet. 

Siitä näkyi maisemia. Maisemassa näkyi sateen uhka.

Kaubamajahan se siinä naapurissa.

Hyvä oli tiirailla ihmisiä yläilmoista.

Vaimo näki patsaan ja innostui kuvaamaan. HD-mies tosin valisti, että on se ennenkin nähty ja kuulemma jopa kuvakin siitä otettu. Joka tapauksessa ihan hauska mittasuhdepysti.

Leppäkerttujakin kylässä oli. Suurempia kuin Sopotissa, mutta vähemmän. Ei tainnut tulla tuossa Sopotin pätkässä mainttua, että niitä siellä todellakin oli liki riesaksi asti.

Hotellin aamiais-/ravintolatilassa oli vekkuli systeemi. Tokkopa mikään ainoa laatuaan, mutta vaimo ei ollut moista ennen nähnyt. Jos tykkäsi jotain tilata, saattoi siitä rimpauttaa tiskille. Toisiin pöytiinkään ei tarvinnut huudella, saattoi soittaa.

Paikka oli jokseenkin brittihenkinen nimeään myöten (Big Ben). Portaikon rekvisiitta liittyi myös puhelimiin.

Nähtävyyksiä ei sen kummemmin käyty katsemassa. Yksi mökki siinä törrötti reitillä.

Iltasella poikettiin hotelliesitteen mainostamassa pikkuruisessa pubissa nimeltään Möku baar. Ei ollut todellakaan koolla pilattu paikka, mutta ilmeisen suosittu. Nyt ei ollut ruuhkaa, istumapaikkakin löytyi - sattuipa samaan paikkaan pari Suomi-motoristia Sastamalasta. Siinä sitten vaihdeltiin kuulumisia ja ihmeteltiin hetki maailmanmenoa. Oletettavasti Petri toivoo tuon tapaamisen jälkeen Kaijankin ryhtyvän itse ajamaan :)

Sadetta karkuun (15.7.)

Tässä vaiheessa lienee hyvä varoittaa, että tässä tekstinpätkässä ei ole sitten kuvia. Pitää ehkä käydä joskus myöhemmin ottamassa niitä.

Siinä sitten aamu valkeni ja totta kai rupesi pilveä kasaamaan. Pientä piskottelua ilmoilla sinkoili jo pakkausvaiheessa. HD-miehen mopo vingautteli hälytystä huvikseen vielä siinä vaiheessa, kun se oli jokäynnissä. Kumma vekotin. Oli sitä jo edellispäivänä parkkiin ajettaessa tehnyt. Ei pitkään, mutta kuitenkin. Outo.

Siguldasta lähdettiin päämääränä Tartto. Tämä myös ystävällemme Tomtomille kerrottiin, jotta se pääsi juoniaan punomaan. Senhän se sitten tekikin. Kuka tahansa karttaa katsova huomaa, että Siguldasta on muutamakin kätevä reitti Tarttoon: Voisi oikaista siihen A3:lle, jolloin väylä olisi jokseenkin suora, toisaalta voisi edetä A2:sta pitkin ja poiketa Viron kaakkoiskulmalla kivoissa maisemissa mennessään tai sitten siitä A2:lta Cesiksen ja Valmieran kautta tuolle em. A3:lle. Kartta toki turistilla oli, mutta eihän näin helpossa suunnistustehtävässä sen katsomiseen tuntunut tarvetta, joten valta luovutettiin sellaisenaan kojeelle. Vaan mitäpä päätti Tomi-poika? Smiltene. Ehdottomasti Smiltene. Onko kukaan koskaan kuullut jostain Smiltenestä? Vaimoa alkoi hiukan epäilyttämään siinä vaiheessa, kun HD-mies ohitti Cesikseen johtavan tienristeyksen. Kovin tarkasti ei Latvian kartta kuitenkaan vaimonkaan pääkoppaan ole piirtynyt, joten huoli ei ollut suuri. Siinäkään vaiheessa, kun HD-mies kääntyi pienemmälle tielle, mitkään kellot eivät soineet. Latvian tiethän nyt ovat mitä ovat. Yksi vasikan ja koiran risteytys äityi laukkaamaan pellonpiennarta HD-miehen perään pian tuolle tielle käännyttyämme. Vaimosta se ei enää ollut kiinnostunut, uupui matkalla. Ja sitten, yhtäkkiä HD-mies pysähtyi. Oli kuulemma ajettu ohi risteyksen. Eipä siinä, käännytään siis ja mennään sille 'oikealle tielle'. Voi voi sentään. Siinä vaiheessa oltiin jo liian kaukana kaikista vaihtoehtoisista väylistä. Eteenpäin ajettaisiin, oli miten oli. Satoikin välillä. Hyvänen aika sitä tietä... lähinnä betoninkorvikkeeseen valettu rypytetty kynnöspelto. Ei kukaan täysjärkinen siellä vapaaehtoisesti ajele. Ihmetys oli suuri, kun vastaan tuli bussi. Ihan tältä vuosituhannelta näytti olevan, eikä siis mikään sellainen, joka oli lähtenyt liikenteeseen sata vuotta sitten ja juuri pääsemässä perille.

Siinä ajettiin joka tapauksessa. Kohti Smilteneä, koska Tomi-poika oli niin päättänyt. Selvisi se syykin, miksi juuri sinne. Siellä oli - kuinkas muutenkaan -  tietöitä! Siinä turisti sitten oli vieraassa kylässä ja se ainoa selkeä reitti eteenpäin oli poikki. Melko olematon väylä varsinaisen tien vieressä, ei sinne tohtinut. Turisti siinä ihmetteli aikansa ja antoi luultavasti kesän suurimman puheenaiheen sille pyhäpukuiselle huvittuneen näköiselle joukkioille, joka turisteja tuijotti. Parasta oli kuitenkin kääntyä ympäri ja kokeilla edellistä tienhaaraa. Siinä pohtiessa yksi pyhäpukuisista jo ehti rinnalle ja puhui. Latviaa, tietysti. Sitä turistin suvereenisti hallitsemaa kieltä. Riittävästi kuitenkin seassa vilisi sanoja 'links' ja 'rechts', jotta turisti tajusi asian ytimen. Sinne olematonta väylää kohti vain. Ja kas, siitähän lipsahti kivasti parin mökin välistä vähemmän olemattomalle väylälle. Muuten hyvä aika ja paikka ajella, mutta ilmeisesti koko Smiltenen väki tuli parhaillaan kirkosta juuri sitä väylää. Väkeä koko kadun leveydeltä (ts. kapeudelta), autoja parkissa molemmin puolin. HD-mies siitä hyvin pääsikin, sen verran ääntä sen mopo sai aikaan. Vaimoa eivät juurikaan noteeranneet. Siinä siten vaimo taas tykkäsi, yritti pujotella alamäkeen hiekkaista puolikuntoista mukulakiveä ihmisuhreja vältellen. Onnistuikin. Ja sitten löytyi taas tie.

Seuraava kaupunki olisikin sitten Valka/Valga. Valkan puolella oli tarkoitus etsiä se samainen huoltoasema, jossa vaimo toissakesänä päätti pudottaa kypäränsä maahan, ja käyttää siellä loput latit bensaan. Se nyt oli vain sitten niin, että kun tultiin sieltä Smiltenestä, oltiinkin yhtäkkiä korttelin verran Valgan puolella, mikä tarkoitti sitä, että latit eivät olisi enää kelvanneet (ei tosin käyty kokeilemassa). Palattiin vapaaehtoisesti takaisin Latviaan etsimään latikelpoista huoltoasemaa. Pientä pujottelua, osin omia jälkiä, mutta löytyihän se pääväyläkin (se, mitä olisi alunperinkin ehkä ajettu, ellei Tomppa olisi puuttunut asiaan) ja vanha tuttu huoltoasema. Sinne menivät latit liki kokonaan ja päästiin Viron puolelle. Tiet paranivat kertaheitolla :)

Vilkasta on liikenne, sen sai kokea ainakin yksi koiraparkakin. Vaimo muistelee, että Viron puolella tämä tapahtui, mutta voi se olla aiemminkin. (Vaimo on mielessään ihan väärin sijoittanut kolme hotelliakin, jotka ilmeisesti olivat jo ennen Siguldaa . Yksi päälle päin ihan kiva, sisältä lähinnä räkälä, toinen uloskin päin sellaienen murju, että uhohtakaa koko paikka ja kolmas oikein mukavan näköinen Autoliiton yhteistyökumppani). Joka tapauksessa tuon koiran vuoksi HD-mies pysäytti (ja niin teki rekkakin vastakkaisesta suunnasta) ja antoi tietä miehelle, joka lähti tien toiselle puolelle auttamaan koiraansa, joka oli aiemmin jäänyt auton alle. Törmääjä ei ollut jäänyt asiaa selvittelemmän. Ei jaksanut koira-parka itse kävellä kotiin, mies nosti sen syliinsä ja kantoi kotiin. Ei oikein hyvältä näyttänyt. Kamalaa, että ihmiset oikeasti asuvat ihan noiden vilkkaiden teiden vieressä.

Viron puolella melko pian pysähdyttiin leivoskahville. Tai oikeastaan ihan vain kahville, mutta HD-mies innostui ihan leivokset ostamaan, koska vain 70 snt kappale maksoivat. Vaimo veikkaa paikan olleen Röngu. Googlen Street View vahvistaa veikkauksen ja valaisee paikan olleen Pagari Pubi. Kun siinä paikallista nuorisoa ja lapsia katseli, ei kateeksi käynyt. Heidän aikansa meni hiukan itseä vanhempia paikallisuoppoja talutellen.

Tartoon sitten tultiin, riittävästi matkalla kastuneena ja vettä valuvana. Hotellin piti Tompan mielestä olla siinä ja just, joten HD-mies ajoi siihen. Vaimokin on aina halunnut ajaa suojatien kohdalta jalkakäytävälle ja betoniporsaitten välistä paikkaan, mihin ei ilmeisesti ainakaan siitä suunnasta saisi ajaa. Noh, hotelli  Pallas siinä kuitenkin oli ja sinne mentiin. Mopotkin saatiin ihan kameravalvonnan alle. Respan tyttö oli viisas. Katsoi, kun vaimon hihasta valui vettä sisäänkirjoittautumiskaavakkeen päälle ja kysäisi: "Sataako siellä?" Mitä siihen vastaamaan...ei sada, ei toki sada, huviteltiin ajamalla pikapesuun, kun ei muutakaan keksitty... "Sataa..."

Tästä jatkuu huomenna. Ehkä. Sitten on kuviakin.

Matkaväsymystäkö? (14.7.)

Vaimon mopo kuulosti aamulla jälleen omituiselta. Hiukkasen lisää öljyä laitettiin, jospa auttaisi. Auttoi se luultavasti, ainakaan kovaa ajaessa niitä ääniä ei kuulunut.

Ilmeisestikin kilometrejä alkoi olla tarpeeksi ja mopon kestävyys hiukan huoletti, joten alkuperäisistä aikomuksista poiketen ei nyt sitten suunnattukaan Vilnaan, vaan päätettiin lähteä suorilla kohti Latviaa. Tavallaan tuo Alytusin poikkeama oli siis turha, mutta eipä tuollakaan ollut ennen käyty. Joka tapauksessa isolle tielle, suuntana Sigulda. Liettuan rahat saatiin melko tarkkaan käytettyä ruokapaikkaan. Jonkin sortin eläinpuisto oli vieressä turistihoukuttimena, mutta muuta havaintoa paikan koordinaateista ei vaimolla ole. Aivan varma ei ole sekään, mahtoiko tuo olla Liettuassa, mutta päätellen siitä, että jotkut rahat siellä käytettiin, eivätkä ne olleet zloteja (ne vaihdettiin), eivätkä lateja (niiden käyttö selviää myöhemmin), niiden täytyi olla litejä.

Matkalta ei nyt kerrottavaa ole. Sigulda ei ollut mikään ehdoton määränpää ja jotain navin ilmoittamia paikkoja väliltäkin katseltiin. Ei kiitos. Suunnattiin siis suosiolla vanhaan tuttuun Hotelli Siguldaan. Hyvää ei tiennyt se, että meitä ennen pihalle saapunut venäläispariskunta tuli ulos jo ennen kuin me oli ehditty kunnolla kypärää riisua. Hotelli on kuulemma aivan täynnä. Kuulemma jo kolmas, mihin yrittivät. Vaimo kuitenkin ajatteli kokeilla...please...ei tehonnut. Sai kuitenkin kouraansa Siguldan majoituksia esittelvän vihkosen. HD-mies muisti läheltä toisen majan, poikettiin sitten sielläkin kysymässä. Ehei, ei tilaa! Siinä vaiheessa HD-miehen navi kertoi Best Westernin puhelinnumeron ja vaimo soittamaan. Jo vain, tilaa on, mutta ei, ei olla Best Western. Ollaan Viesnica Aparjods. Osoite oli joka tapauksessa se, minkä navikin tunsi, joten sinne mentiin. Vaimo vannotti tyttöä pitämään huoneen turistille varattuna. Hiukkasen keskustan ulkopuolellahan tuo oli, mutta onhan tuo Siguldakin jo nähty. Ruokaa ja unta turisti kaipasi enimmäkseen. Ei enää mitään nähtävyyksiä.

Hotellilla oli parhaillaan jonkun häät. Hääpari oli vast'ikään pihalle saapunut, joku soitteli siinä saksofonia heille ja kameramies kuvasi. On parilla varmasti kivaa häävideotaan katsella, kun herkän hetken aikana taustalle ilmestyy kaksi reissussa rähjääntynyttä mopoturistia, ja saksofonin ääni peittyy harrikan pörinään. Turisti meni kuitenkin ja marssi respaan. Sai majan, siirsi pyöränsä rauhallisemmalle parkkipaikalle ja aikoi käydä itsensä ruokkimassa. Pöytä löytyi, ruokalistat saatiin ja siihen palvelu sitten tyssäsikin. Puolen tunnin päästä vaimo änkesi tiskille, jos edes juotavaa saisi. Ei ehtinyt mitään vielä sanoakaan, kun kaksi tarjoilijaa yhteen ääneen alkoi suunnilleen kiljua, että ei mitään mahdollisuutta, ainakin kaksi tuntia menee. Ei sitten viitsinyt listoja tuodessaan varoittaa, että se hääseurue siellä syö ensin ja muita ei palvella. Poistuimme kylälle. Lähin hotelli oli myöskin hääväellä kansoitettu, mutta löytyi sitten ihan normaalikin paikka ja maha täyttyi.

Voi olla, että ruoka tuossa 'omasa paikassa' olisi ollut ihan hyvääkin, ainakin ne annokset, mitä ennen hääseurueen saapumista tilanneilla edessään oli, näyttivät ihan herkullisilta. Aamiainen sen sijaan oli kehno, joten ei uudestaan ole tarvetta heillä majoittua.

Siguldasta ei ole muita kuvia kuin tämä. Puolustaa pimeydestään huolimatta (vaimohan ei näitä 'kuviaan' säätele) paikkaansa sillä, että tässä vielä toiveikkaana oman hotellin terassilla odotellaan tarjoilijaa saapuvaksi.

Näkemiin, Puola! (13.7.)

Vaimo oli illalla katsonut, että parkista sitten oikealle ja siitä seuraavastakin risteyksestä oikealle, jos halutaan päästä oikealle tielle. Ovela Tomtom on ilmeisesti liittoutunut vaimoa vastaan ihan oikeasti. Käännytti oikealle (vasemmalle ei saanut kääntyä), mutta eikös HD-mies Tomtomin opastamana tehnytkin sitten U-käännöksen! Ai että, vaimo näitä rakastaa! Jostain ihmeellisestä syystä navi tahtoi johdattaa meidät sinne samalle tietyömaalle, missä edellispäivänä oli jo poikettu ja ajatti sitten sitä kautta takaisin juuri sille väylälle, mihin vaimo olisi alunperinkin halunnut. Grrr.

Joka tapauksessa jälleen kylästä ulos ajauduimme. Jossain vaiheessa HD-mies ne vaimon joustot hoiti kuntoon. Tai siis vaimon pyörän joustot. Vaimo on jo niin vanha, ettei enää jousta. Samalla huoltopaikalla juotiin jäätee ja pullocapucino, sekä ostettiin Kaliningradin kartta. Michal oli selvitellyt meille viisumihintojakin, mutta pikaviisumit olisivat käyneet liiaksi turistin kukkarolle. Siispä tuo kartta ostettiin ihan tulevia reissuja silmällä pitäen. Ehkä joskus?

Päivän tavoite oli lähinnä ajella teitä nro 650 ja 651 ja poistua Puolasta. Maisemat olivat ihan mukavia, tie sitäkin mukavampaa. Jossain vaiheessa HD-mies tahtoi ottaa kuvan, joka omalla tavallaan aika kuvaava, joskin ei ehkä kuitenkaan tee ihan oikeutta Puolalle.

Tuolla Gołdapissa joku paikallinen jäi tuijottamaan risteyksessä HD-miehen mopon perään niin tiiviisti, että yritti sitten ajaa vaimon päälle. Vasemmalta ja kolmion takaa tuli. Vajaat puoli metriä taisi väliä jäädä. Vaimo pui joutessaan nyrkkiä. Ei osunut. Ei auto eikä nyrkki.

Toissa kesänä Rutka-Tartakissa kamikazekoira yritti päihittää mopon. Tällä kertaa otusta ei näkynyt. Turistit pysähtyivät lounaalle. Paikallinen kuppila oli ilmeisesti seudun suosituin, koska vipinää riitti, eikä turistin pinna meinannut kestää. Vaimo oli HD-miehen innostamana jo noussut poistuakseen, kun tyttö viimein kiiruhti tilausta ottamaan, Vaimo jonkun puolalaisen hapansopan siinä sitten söi. Nimensä mukainen tuo oli. Salaatin kera ihan ok kuitenkin. HD-mies söi jotain perusruokaa. Nälät jäivät sille kylälle.

Tarkoitus oli tankata lopuilla zloteilla vielä ennen rajaa. Vaimon mopon entinen omistaja oli sanonut, että ysikasia pitää juottaa. Sitä sitten yritettiin täälläkin metsästää, mutta näyttipä olevan vain ysivitosta. Kiire ei vielä ollut, joten muutamaakin asemaa kokeiltiin. Yhdeltä remontissa olleelta lähtiessä sitten vaimo arveli kuulevansa ÄÄNIÄ. Ei sen suuremmin tuosta vielä huolestunut, vaan kuulosteli. Zlotyt vaihdettiin rajalla liteiksi ja lähdettiin tavoittelemaan liettualaista tankkia. Vaan kas kummaa - heilläpä onkin siellä myynnissä E15 -menovettä. Ei sitä ainakaan voi vaimon mopolle juottaa.

Alytusia kohti oli aie. Navi ohjasi meidät jälleen tietyömaalle. Tällä kertaa ihan umpitiemerkilä oli valtaväylä varustettu. Siinä ihmeteltiin ja jo ympäri käännyttiin, kunnes paikallisauto tummennenttuine ikkunoineen pysähtyi. "Ei tuosta merkistä tarvitse välittää, kyllä sinne voi ajaa." Kovin luottamusta herättävää...eikös tämä Kaunasin ja Marijampolen lähiseutu ole kuuluisa kaiken maailman rosmoista?

Turisti kääntyi siinä vaiheessa kuitenkin ympäri,koska tummennetut miehet eivät osanneet kertoa, kuinka kaukana huoltoasema olisi. Bensa ei sinänsä enää tuottanut huolta, mutta ne äänet. Nyt HD-mieskin niitä kuunteli. Vaimon mopo tahtoi öljyä. Niin sitten HD-mies jätti vaimon liettualaisen tien varteen ja lähti öljynetsintään. Tällaisen toi ja matka jatkui.

Vaimo oli nähnyt, että ihan oikea rekkakin oli sitä umpitietä kohti mennyt, eikä ollut palannut. Jospa sittenkin kokeillaan, koska ei jaksa kiertää? Ja kas, pääsihän sieltä. Ei nyt ehkä ihan kaikkein virallisin tieversio, eikä varmaankaan käytössä yleiselle liikenteelle ainakaan työaikana. Hiukan kapeahkoa tilapäistietä, pehmeää hiekkaa ja monttuja. Mutta työajan jälkeen...jep. Ja olihan sentään perjantai 13. päivä. Piti kokeilla. Ja onnistuihan tuo siirtyminen. Jatkossa valtatie (joka siis jatkui jälleen ehjänä jonkun matkan päässä) oli varsin hiljainen.

Löytyi Alytus. Hiljainen kaupunki. Talon seinässä jälleen "HOTEL". Mutta missä? Jälleen vain ravintola. Sieltä astahti parahiksi terassille miekkonen, joka ymmärsi sanan 'hotel' ja liettuaa puhuen johdatti turistit talon toiseen päähän. Siellä oli kuin olikin hotellin ovi. 

Neuvostomallisen jotakuinkin käyttämättömän aulan kautta portaat ylös. Siellä oli kivikasvoinen respansetä. Ihan ystävällinen ja asiallinen, mutta adjektiivi 'hersyvä' ei ainakaan häneen sopinut. Ehkä hivenen hommaansa kyllästynyt. Huone löytyi kuitenkin, samoin ihan oma lukittava talli pyörille. Aamiaista ei viikonloppuna olisi valitettavasti tarjolla. Kortti ei käynyt. Neuvoi kuitenkin pankkiautomaatin paikan (siinä poliisiaseman vieressä kadun toisella puolella parin sadan metrin päässä) ja armeliaasti käski meitä ensin rauhassa siistiytymään, ennen kuin rahan perään lähdetään. 

Kylällä ei juuri mitään nähtävää ollut, tai sitten ei vain jaksettu etsiä. Sen verran silmäiltiin, että tiedettiin, moneltako  ravintolat aamulla aukeaisivat. Paikallisten mukaan kaikki oavt poistuneet kaupungista järville, koska on viikonloppu.

Aamulla käytiin syömässä parit pannukakut, jotta jaksaa lähteä eteenpäin. Torilta ensin etsittiin evästä, mutta torikahvilat eivät kuuluneet tämän kylän perinteisiin. Kukkia, marjoja ja vihanneksia kyllä myivät. Outoa, että kaikki myytävä leipä oli muoviin pakattua teollisuusleipää. Missä tuoreet sämpylät?