sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Mopottoman Minskin reissun muistelua 24. - 28.2.2020

Kovin hiljainen on tämä blogi viime vuodet ollut, mutta niin on ollut mopokin. Ehkäpä näitä muitakin matkoja voi täällä repostella. Siitäkin huolimatta, että monta reissua on jäänyt selittämättä. Minähän sen päätän, mitä kirjoitan. Lukekaa tai olkaa lukematta, kerron kuitenkin.

Tällä kertaa kohteena oli Minsk, koska se sopi budjettiin, emmekä siellä koskaan vielä olleet käyneet. Viisumitta tuonne pääsee, kunhan ymmärtää tulla suoraan Minskin lentokentälle, eikä viivy maassa tolkuttoman kauan. Belavialla menimme, ensi kosketus moiseen lentoyhtiöön. Valintaan johti se tosiseikka, että Finnairilla matka olisi ollut kalliimpi. Tosin Finnair kyllä teki yhteistyötä tämän valkovenäläisen firman kanssa ja samassa koneessa olisimme sillä kalliimmallakin piletillä kököttäneet. Sitä paitsi on sitä pahemminkin kökötetty. Tilava jalkatila, ei mitään vaikeutta koipien oikomisessa, vaikka sen reppunsakin istuimen alle tunki.


Menomatkalla kaikkien matkatavarat eivät ilmeisesti olleet ruumaan mahtuneet, koska henkilökunta roudasi niitä vapaille penkeille. Ne mitään kiinnitystä tarvinneet, ei noin lyhyellä matkalla ilmakuoppia ole. Voi olla, että jonnekin matkanneen ampumahiihtoporukan suksipaketit, pyssypussit ja kaiken maailman panoslaatikot veivät arvioitua enemmän tilaa pienessä koneessa ja siksi piti vähän soveltaa. Myyntiä koneessa ei ollut, mutta firman piikkiin meni kahvi, tee, juomavesi ja suklaapatukka.


Bussilla Minskissä koneen ja terminaalin väli kuljettiin, kuten Helsingissäkin. Varmaankin sen verran vaatimaton koneenkurppana, ettei sille edes kotikentällä viitsitä lähipaikkaa uhrata. Maahantulo oli muilta osin helppo, passi katsottiin ja silmiin tuijotettiin, kysyttiin, jotta miksi muukalainen on täällä. Paljon puhutusta paikallisesta matkavakuutuksesta pelastavasta englanninkielisestä matkavakuutustodistuksesta ja riittävistä käteisvaroista/päivä ei kukaan ollutkaan kiinnostunut.

Kaupunkiin olisi toki saattanut hankkiutua julkisillakin, mutta turvauduimme henkilökohtaisempaan palveluun. Taksikuskeja oli tyrkyllä pilvin pimein, mepä valittiin NextAppin tarjoama halvin auto: Geely. Kartalta näki, missä suhari luuraa ennen saapumistaan. Ihan näkyi kuskin nimi ja auton rekkarikin, ettei väärään laitteeseen menisi yrittämään. Tosin ei tuota heti tajuttu, vaan kyseltiin sopivasti hollille osuneelta odottavan näköiseltä tyypiltä, huolisiko hän ehkä meidät takapenkilleeen. Ei ollut myötämielinen hän. Lopulta oikea Igor tai Jevgeni vai kuka nyt olikaan saapui paikalle. Mitään ei tarvinnut kuljettajalle kertoa, eipä tosin yhteinen sanavarastokaan olisi kummoiseen tarinankerrontaan riittänyt. Rahaa ei tarvinnut heilutella, kaikki järjestyi, kunhan oli etukäteen syöttänyt luottokorttinsa numeron ennestään tuntemattomaan valkovenäläiseen sovellukseen. Turvaa tuo ihmisen elämään tuollainen. Toimii tuo NextApp kuten Uber, joka puolestaan kyllä sekin Minskissä on, vaan hoitelee lähinnä tavallisen taksin kaltaisesti hommia, ei enää sovelluksen kautta. Aikaa matkaan kului vajaat kolme varttia n. 40 kilometrin matkaan, hinnaksi tuli n. 33 BYN eli n 14 euroa.

Muutaman korttelin päässä hotellilta kuski opasti, jotta tuonne suuntaan tästä kävelette ja sitten vasemmalle. Puomitettu tuo vanha kaupunki, josta oli tullut maja varattua. Hyvä alue, ruokapaikkoja riitti. Ei autoliikenteen melua, eikä meidän hotellimme vieressä edes meluisia kapakoita. Eikä mahdottoman pitkä matka metrolle.





Turisti saapumassa hotelliin




Metroon + muuhun joukkoliikenteeseen on kuulemma saatavilla 1-3 päivän lippuja, arvatenkin automaatista, kuten muuallakin maailmassa. Ajauduimme kuitenkin metron palveluluukulle, koska siinä ei ollut jonoa ja arvelimme, että jutellen ihmiselle päivälippujen salat paljastuisivat mukavammin kuin koneelle keskustellessa. Väärin! Tuon luukun täti ei ollut innokas kertomaan moisista lipuista mitään. Tuimasti tuijotti, sanoi ”njet”, nosti sormen pystyyn ja naputti toisella luukun lasia. Siinä luki ”70 kopeekkaa”. Hyvä on, ei jakseta mennä automaatille, näilläkin pärjää. Nostettiin vastapalveluksena pystyyn kaksi sormea ja siivitimme viestiämme sanomalla ”dva”. Vaihtorahojen seassa oli sitten kaksi pientä punaista muovipolettia. Ne lykättiin laitteeseen. Mitään portteja tai puomeja ei käytössä ollut, mutta kaksi valpasta virkavaltahenkilöä seurasi herkeämättä, että ne poletit sinne koneeseen laitettiin, eikä yritetty ilman edestä matkaan lähteä.



Busseja, ratikoita sun muita sellaisia ei nyt tullut kokeiltua, mutta hyvin näytti Google opastavan niidenkin käytössä. Kannattaa tosin selvittää etukäteen, paljonko omalla puhelinliittymällä saattaa tuolla nettiä käyttää. Minun liittymälleni ei ollut tarjolla mitään ulkomaandatapakettia, joten yhden gigan käyttö olisi tuottanut vaatimattoman liki 12 000 euron laskun. Pidättäydyin datayhteyksistä wifi-verkkojen ulkopuolella. Taksisovelluskin vaatii sen yhteyden, joten mars paikallisen kortin ostoon liikkumisen helpottamiseksi, ellei operaattori suosi.

Kyllähän siitä oli etukäteen luettu, että suunnilleen Euroopan siisteimpään pääkaupunkiin ollaan tulossa, mutta yllätti tuo siisteys silti. Ei roskia kaduilla, ei juurikaan edes tupakantumppeja. Roskiksia ei kuitenkaan kovin tiheässä näkynyt. Roskattomuus johtunee siitä, että kaduilla oli lakaisijoita runsaasti. Saattoi yhtä nurmenlänttiä olla kolmekin ihmistä luutimassa. Sekin saattaa siisteyteen vaikuttaa, ettei Minsk ehkä vielä ole suurten turistilaumojen kansoittama. Arveltiin, että saattaa tilanne muuttua, jos hivenen laidemmalle ajelee, mutta yhtä siistiltä kaupunki näytti siellä yhden metrolinjan loppupuolellakin. Purukumeja kadussa kyllä oli, mutta ne karkkipaperit, pullot ja muu sälä puuttui. Lienevätkö lakaisseet maton alle – eräs herra potkaisi tieltään jonkun muovinkappaleen piiloon likeisen portaikon alle. Juopuneitakaan ei kaduilla tai metrokäytävillä notkunut, tosin emme tätäkään käyneet öiseen aikaan laitakaupungilla havainnoimassa. Eipä muutenkaan mitään epämääräisyyksiä ollut ilmassa. Lähtöpäivänä lähes joka toisessa risteyksessä törötti jonkin sortin virkavalta, mahtoikohan takinselässä lukea DLP vai jotain muuta. Muuten ei miliisejä kovin useasti nähty. Pitivät ehkä salaa järjestystä jossain.

Monet nettikirjoitukset väittivät, ettei Minskissä ole mitään nähtävää. Kaikki on suhteellista. Kätköjen perässä juoksevalle nähtävää on kaikkialla. Meillä ei tällä kertaa ollut suurta väliä kätkömäärällä, kartalla maa värittyisi, vaikkei yhtään purkkia haettaisikaan, koska olimme järjestäneet miitin. Sinne saapui kolme ruotsalaista, yksi paikallinen ja yksi latvilaiseksi epäilty seisomaan kanssamme räntäsateeseen. Ruotsalaiset sentään ymmärsivät lähteä ajoissa, nuorempi aloitteleva paikaliskätköilijä halusi ehdottomasti palella paikalla loppuun saakka. Tappoi aikaa ennen elokuviin menoa, yritti houkutella meitä kanssaan johonkin kahvilaan teelle, mutta me halusimme jo lähteä tavoittelemaan oopperataloa. Kätkörintamalla Valko-Venäjä ei vielä kärsi paljoudesta, vaikka haettavaakin on montaa tyyppiä. Maan ainoalle letterille emme viitsineet, olisi pitänyt lähtöpäivänä kentän edestä kävellä yli 600 metriä suuntaansa, eikä millään huvittanut. Tuo matka puolittui siinä vaiheessa, kun jonotimme koneeseen, mutta arvelen, ettei kenttähenkilökunta olisi ollut kovin ymmärtäväistä, jos olisimmme siitä aidan yli kavunneet ja nopeasti kipaisseet takaisin. Vielä lähemmäksi pääsimme, kun kone jo liikkui, mutta tokkopa kapteeni olisi pysäyttänyt, vaikka olisimme nätisti pyytäneet. Ehkä ensi kerralla tuo kätkö.

Miittipaikka

Oopperassa poikkesimme, koska liput olivat edullisia (n. 12 euroa parvella). Tosin seuraavalla kerralla ymmärrämme varata paikan eturivistä sieltä parveltakin, mikäli mahdollista (nyt ei ollut), sen verran loiva nousu katsomossa, ettei oikein tahtonut nähdä. Varsinkin, kun jo toinen rivi nojautui penkissä eteenpäin jotain nähdäkseen. Tai sitten viimeisestä rivistä – he saattoivat seistä häiritsemättä ketään. Oopperan paikannäyttäjätädit eivät olleet mitään hymytyttöjä, pikemminkin sellaisia aitoja neuvostoliittolaisia työn sankareita. Uljaasti vakavina virkapukujaan kantoivat ja tarmokkaasti viittilöivät.

Minsk Bolshoi Teatr






Verdi: Rigoletto


Sirkuskin kaupungissa on, mutta nyt ei meidän aikatauluumme sopinut sen tarjontaan syventyminen. Siinä kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista sekin.

Yksi vaikuttava visiittikohde on Kyynelten saari (Rohkeuden ja Surun saari virallisesti) vanhan kaupungin luoteispuolella Svislatš-joessa. Se on muistosaari niille valkovenäläisille, jotka ovat kuolleet sotatoimissa ulkomailla. Erityisesti Afganistanin sota vei myös valkovenäläisiä ja saarella onkin Afganistanin maakuntien nimillä merkittyjä kiviä. Muistomerkki saarella laittaa ajattelemaan.




Matkalla saarelle







Kirkkoja kaupungissa on paljon. Yhdessäkään emme tulleet käyneeksi, vaikka ihan hotellin vieressä olisi ollut tarjolla yksi 1600-luvulla rakennettu. Oli aikoinaan ollut samaa kompleksia vanhaan luostariin pykätyn hotellimme kanssa. Ensimmäistä kertaa olimme kaupungissa, jossa aina silloin tällöin kirkon viereiselle aukiolle kuului säännöllisesti ortodoksiliturgia. Rauhoittavaa kuunneltavaa.






Huvittelupuistokin kaupungista näyttää löytyvän, ainakin maailmanpyörä. Kaukaa ihailimme, emme poikenneet.


Kauppahallissa pitää ehdottomasti käydä, vaikkei mitään ostaisikaan. Tavallisessa hotellihuoneessa ei kaloilla tai lihoilla kovin paljon käyttöä ole, eikä pieneen matkalaukkuun välttämättä mahdu yhtään ylimääräistä röijyä tai kalsaripariakaan. Hedelmiä ja vihanneksia oli valtavasti, mutta niitäkään ei ostettu. Ensinnäkään ei sellaisia olisi jaksanut kantaa laukatessaan ympäri kylää. Toisekseen pestähän ne olisi pitänyt, eikä mistään löytynyt luotettavaa tietoa Minskin hanaveden käyttökelpoisuudesta. Vasta lentokentän vessassa palatessa näkyi lappu, jossa väitettiin veden olevan juomavettä. Erikoista, yleensähän sellaiset laput viestittävät päinvastaista.




Patsaita kauppahallin edessä



Viitisen kilometriä keskustasta luoteeseen löytyy hiekkarantainen tekojärvi. Otimme taksin mennäksemme tuonne. Olimme antaneet toivomaksemme määränpääksi erään tietyn paikan tienoolta (kaivattu kätkötyyppi likellä, eivätkä jalat kaivanneet yhtään ylimääräistä askelta). Kuskiparka lähti pyrkimään toivomaamme kohteeseen, mutta erään romuttamon aidan vieressä väylän muuttuessa sangen möykyiseksi rapakasaksi hän alkoi epäillä Skodansa kykyä. Ihmetteli määränpäätämme. Näytimme hänelle omaa karttaamme, jossa hänen valitsemansa väylä oli poluksi merkitty ja ehdotimme toista reittiä. Tuotakaan kautta ei perille päässyt, koska järven ranta olikin käytännössä vain kevyelle liikenteelle sallittu. Se siitä koipien armahtamisesta, jalkautuminen kutsui.

Rannalla on runsaasti piknikpaikkoja, metallisine grillikaukaloineen ja katettuine pöytäryhmineen. Kuntoilutelineitä ja leikkipaikkoja löytyi, hyvät kävelyväylät järven ympäri ja polkuja metsiköissä. Varmasti mukava alue kesäpäivän viettoon, eikä toki ruuhkaa milloinkaan, eihän? Valitettavasti kuvia ei tuolta juurikaan otettu.



Jotenkin odotimmme, että tuolla reilun neljän kilometrin lenkillä tulisi enimmäkseen nappikorvaisia vetreitä lenkkeilijöitä vastaan, mutta eikös mitä – enemmistö muista liikkujista oli ikämammoja, jotka porukassa liikkuivat. Muutama koiranulkoiluttakin joukkoon mahtui, joku taisi pyörällä matkaa taittaa.

Kalastajiakin rannoilla näkyi, joten ilmeisesti saalistakin saattaa saada. Ainakin pienen keinotekoisen vesiputouksen äärellä tuoksahti kala. Kaikenkaikkiaan kiva virkistysalue suurkaupungin kainalossa.

Valko-Venäjän kansalliskirjasto näytti ulospäin sen verran vekkulilta palikalta, että päätimme suunnata paikkaa katsomaan. Luulisi, että kirjastoon voit mennä noin vain, mutta ehei! Aulassa oli infoluukku, josta kysäisimme, minne mennä. ”Go to registeration desk, they will give you a card.” Kortti? Ei me mitään kirjastokorttia tarvita, ei ole tarkoitus mitään lainata. Että oikeastiko rekisteröitymään? Kyllä, sinne on mentävä, jos aikoo eteenpäin. No, rekisteröityminen oli sitten sitä, että menit ja sanoit, että nyt olisi mieli tuonne pytingin puolelle kuikuilemaan. Saimme pikkuisen paperilapun, jonka taakse virkailija kirjoitti lyijykynällä P8. Tämän lisäksi saimme viivakoodillisen muovikortin ja määräyksen kävellä aulan toiselle puolelle kassalle. Määränpäässä uusi täti otti sen pikkulapun ja löi kassaan summan: 3,50 BYN/hlö. Maksoimme ja saimme ohjeet suunnata turvaportille. Ensimmäinen virkahenkilö seurasi, kun toinen meistä laittoi kortin laitteeseen ja sai puomin edestään auki, toinen virkahenkilö seurasi valppaasti tapahtumaa vierestä ja avasi toisen portin toiselle meistä. Saimme ohjeet luovuttaa tuo viivakoodikortti palatessamme tälle ensimmäiselle security personille. Erittäin ystävällinen mies oli tämä neuvova tapaus. Puutteellinen englanti, mutta oleelliset sanat löytyivät ja niitä hän tehosti laajalla kokovartalollisella elekielellä höystettynä huolellisesti artikoilulla paikalliskielellä.








Juurikaan asiakkaita tuolla kirjastossa ei ollut, tosin lukusalejakin oli runsaasti, emmekä niissä läheskään kaikissa poikenneet. Joku mies näytti tutkivan kovin vanhan näköistä sanomalehteä ja tekevän muistiinpanoja lukemastaan. Lainattavaa olisi kyllä riittänyt. Perustamisvaiheessa nimikkeitä oli ollut jo 9 miljoonaa ja tilaa varattu 14 miljoonalle. Näkyvillä kirjoja ei kovin runsaasti ollut, mutta katon rajan robotit hitaasti mutta varmasti liikehtivät yläpuolella olevan suunnattoman varaston ja näkymättömissä olevien alempien päätepisteiden välillä. Ehkäpä siellä kulki materiaaleja innokkaille tutkijoille.

Epämääräinen videonpätkä kapineesta ei millään suostu tännne latautumaan,  joten tarjoilen linkin. Ei ole vauhtia ja vaarallisia tialnteita sisältävä koko illan elokuva.

Minskin kansalliskirjaston robotti hommissa.

Taidettakin kirjastossa oli. Lukuisia seinämalauksia, julisteita ja ihanpa oikea taidenäyttelykin. Kirjamuseokin löytyi, tosin vieraskielisen kirjallisuuden vitriinituijottelu ei jaksanut meitä kovin kiinnostaa.

Kun viimein poistuimme laitoksesta, hymyilevä opassetä otti kortin, avasi kohteliaasti portin ja ryhtyi neuvomaan, kuinka pääsemme yläkerroksissa olevalle näköalatasanteelle. Takki päälle, ulos ovesta ja vasemmalle. Hän esitti oivan pantomiimin tästä tapahtumasarjasta ja noudatimme hänen neuvojaan. Hiukan ihmetytti, miksi hän meidät neuvoi ovesta vasemmalle, koska lopulta kävi ilmi, että toista kautta olisi ollut lyhyempi matka. Väsynyt turisti yritti invahissiin päästäkseen ylöspäin, mutta tuo hissi ei halunnut hyväksyä kutsua. Myönnettävä on, etten tajunut tämän ensimmmäisen siirtymän olevan vain yhden kerrosvälin verran, joten eipä siinä suuria fyysisiä lisärasitteita tullut, vaikka lopulta annoimmekin periksi ja suuntassimme portaisiin. Liput luukulta ja jonottamaan oven taakse muutaman muun kanssa. Lopulta opasneitonen avasi oven ja selvitti kahdella kielellä, jotta kohta menette hissiin ja voitte painaa nappuloita 22 ja 23, alemmassa kerroksessa on kahvila ja ylemmässä näköalatasanne. Kun myönsimme ymmärtäneemme viestin sisällön hän päästi meidät hissiin. Tuo sama informaatio oli sangen selväkielisesti siinä hissin oven kupeessa suurin kirjaimin selvitettynä ja kerrosnumeroin varustettuna, mutta iloitsimme siitä, että tällä tyttösellä oli työpaikka. Joka tapauksessa poikkesimme kerroksessa 23 tähyilemässä pilvisen Minskin näkymiä.




Lounas kerroksessa 22 antoi riittävästi energiaa jatkaa matkaa paikalliselle traktoritehtaalle. Sehän toki kuuluu turistin päiväohjelmaan (meidät tunteva saattaa arvata, miksi tuonne halusimme).


Tehtaan pihalla oli traktorinäyttely, josta löytyi jos jonkinlaista vekotinta. Sisälle tehtaaaseen emme edes pyrkineet, mutta runsaasti väkeä sen ovista meni ja tuli. Vierailijoita vai työntekijöitä, kukapa tietää. Tehtaan alueella oli paljon puistoja patsaineen ja jopa kivan näköinen leikkipuisto lapsille. Ja löytyihän se kätkökin, jonka perässä tänne parilla metrolla reissasimme. Kun poistuimme alueelta takaisin metroon, taisi tehtaalla tapahtua juuri vuoronvaihto. Koko käytävän leveydeltä asteli reippaasti määrätietoista porukkaa. Hetken pelkäsimme, että kaikki pyrkivät samaan metroon kanssamme. Onneksi suurin osa jatkoi matkaansa muualle, emmekä sillisuolautuneet metrovaunuun.

Lenin itse
Mitäpä muuta kertoisi? Paikallista valuuttaa ei Suomessa pysty vaihtamaan, joten poikkesimme pankissa. Välttämättä käteistä rahaa ei olisi missään tarvinnut, mutta kyllähän se joissain tilanteissa helpottaa. Ehkäpä metron luukulla ei puolentoista ruplan korttiostoyritykseen olisi suopeasti suhtauduttu, jos olisi edes onnistunut. Eräässä ruokapaikassa jäi tippi antamatta, koska tarjoilijatytön mukaan heillä ei voinut kortilla tippiä antaa. Sen jälkeen pidimmekin tipin varalta sopivaa rahaa saatavilla. Käytännössä kuitenkin joka paikassa toimi lähimaksu, eikä ainakaan vielä olla huomattu asiaankuulumatonta tilinkäyttöä.

U Ratushi, paikka, jossa tarjoilijatyttö olosuhteiden pakosta jäi ilman tippiä.

Hintatasosta voisi sanoa vaikkapa sen, että se, mikä Suomessa maksaa 10 euroa, oli tuolla 10 ruplaa, ellei vähemmänkin. Emme tosin kaupoissa kuljeksineet, ainoat rahankäyttökohteemme liittyivät ravitsemukseen, kulkemiseen ja pääsymaksuihin. Lisäksi metron ikkunassa mainostettiin Honorin älyranneketta 39 BYN. Sama Suomessa 39 €. Kenkien hinnat näyteikkunoissa samassa suhteessa. Noiden aiemmin mainittujen oopperalippujen kohdalla ero Suomeen oli huomattava – kulttuuriharrastus täällä on varsin edullista ainakin suomalaisella tulotasolla. 1 BYN = 0,41 €

Kaloja tarjolla siinä ainoassa pienessä ruokakaupassa, jossa kävimme.

Kyllä Minsk on ansainnut uudenkin käynnin, tosin ehdottomasti mukavampi tämäkin kaupunki on varmasti kesäaikaan. Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan, niin tämäkin reissu. Lomaviikkomme aikana löytyi Valko-Venäjältäkin se ensimmäinen koronavirustapaus. Lienee ollut syy siihen, miksi lähtövaiheessa lentokenttävirkailijoilla näkyi huomattavasti hengityssuojia. Henkilökunta näytti hakevan niitä Belavian business-luokan checkingtiskiltä, siinä oli laatikko. Tuon tiskin virkailija, nuorempaa vanhempi naisihminen käytti suojaa itsekin, enimmäkseen tosin suojasi sillä leukaansa, koska sillä tavalla asennettuna suoja ei estänyt nenän raapimista tai suunpieluksen nojaamista kämmeneen. Passinkäsittelyt puolin sun toisin ovat tätösen mielestä ilmeisesti sen verran koronavapaata toimintaa, ettei pöpövaaraa ole. Kunhan ei turisti tule likelle hengittämään.

Turvatarkastus oli suurpiirteisempi kuin kotimaassa. Mitään laitteita ei tarvinnut kaivella repusta, ei kyselty nesteitä eikä oikein muutakaan.

Maasta poistujaa hämmästeltiin huomattavasti tarkemmin kuin sinne saapujaa. Tullivirkailijat eivät koronaa pelänneet tai eivät ainakaan pyrkineet suojautumaan, ehkä kokivat olevansa tarpeeksi suojassa kopissaan. Moneen kertaan plarasivat passin kaikki sivut läpi, niitä tutkittiin koneella ja syynättiin loopilla. Kyseltiin, jotta kauanko olit täällä (tuloleimastahan tuon olisi nähnyt kysymättäkin). Tarkkaa silmiin tuijotusta ja mykkää läsnäoloa. Viimein passi kouraan ja vapauttava päätös. Jatkapa turisti kotimaahasi. Ja turisti jatkoi, Burger Kingin kautta, koska tuossa osassa terminaalia ei muuta ruokapaikkaa ollut. Lieneekö ollut muualla, ei tietoa. Saa sitä burgerillakin sen verran täytettä mahaan, että jaksaa palata kotimaahan.


Näkemiin, Minsk! Tässä vielä aitoja itämaisemia.




KGB, ainakin kartan mukaan
































lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kevät?

Kummasti on jo tallin edestä maata näkyvissä, hyvin saisi sieltä mopon ulos, jos tykkäisi. Asfalttikin on isolla tiellä ollut jo päiväkausia ajokunnossa.  Varsinaisesti moponherätysruljanssiin ei kuitenkaan ole tarvetta, koska  tuo parinsadan metrin matka tallin edestä sinne ajokuntoiselle asfaltille on vielä täysin talviolotilassa. On siis toistaiseksi tyydyttävä ihan vain ajattelemaan, että ehkä se kesä joskus saapuu. Sitä odotellessa poikkesimme katsastamassa Keski-Suomen Moottoripyöränäyttelyn annin ja jättämässä osoitetiedot, jotta osaavat lähettää loppukesällä palkintomopon oikeaan paikkaan.

Näyttelyn vekkulein pötpötin tässä alla. Tiedän yhden pikkukaverin, jolle tämän voisi hankkia :)


sunnuntai 12. elokuuta 2012

Retkelle Rapalaan

Mopopoloiset - pihalla unohdettuna seisseet jo viikkotolkulla. HD-mies tosin poikkesi pyörän kera ihan toisessa kunnassa saunomassa jokunen aika sitten, mutta vaimo ei ole saanut aikaiseksi minnekään hurista. Nyt sitten päätettiin liikahtaa, ettei ihan pääse unohtumaan.

Keskisuomalainen ei ehdotellut mitään mukavaa maakuntanähtävää tälle päivälle, joten piti kaivella muistia. Rapalan kalliot ja luolat on ollut tavoitelistalla tälle kesälle, joten nyt oli oiva hetki ryhtyä tuumasta toimeen. Aikamme googleteltiin ja ihmeteltiin, kun Kangasniemen kunnan sivuilla ollut Rapala-linkki ei enää toiminutkaan eikä sieltä uuttakaan löytynyt. Kalapaikka.net antoi kuitenkin kartan ja sen mukaan sitten Tomppaa pyydettiin ajo-ohje ruudulle tuomaan. Sitten vain loput aamukahvit termokseen ja eväsleivät pussiin. Joululta talteen otettu muikunmätirasia sai luvan toimia kahvimaitotonkkana, kun ei ole tullut hankittua mitään pikkupulloa tällaisia tilanteita varten.

Heti kättelyssä Tomppa olisi tykännyt ajattaa meiltä vasemmalle ja kierrättää Pitkäjärven ympäri suunnatessaan Toivakkaan. HD-mies päätti vaientaa mokoman. Pysytelköön hiljaa niin kauan, kunnes sitä oikeasti tarvitaan. Meiltä lähdetään oikealle, kun Toivakkaan tahdotaan.

Vaimo sopeutui yllättävän nopeasti hiekkatielle, vaikka olikin taas hiki otsalla jo pelkästä liikkeellelähtöajatuksesta. Oppiiko ihminen koskaan elämään rennosti tämän mopoilun kanssa??

Toivakan taajaman rajalla sitten vaimon mopo tahtoi lakata kulkemasta. Nokkelasti vaimo päätteli, että lienee bensanpuutetta, vaikkei kilometrien mukaan ihan vielä olisi pitänyt moinen eteen tulla. Pikku-Jami oli jostain närkästynyt, eikä suostunut lennossa varatankkia nielemään, joten vaimon oli tienvarteen pysähdyttävä. Lähti tuo sitten sen verran vikkelästi kuitenkin käyntiin, vaikka nikottelikin, että ei HD-mies sentään ehtinyt rientää vaimoa pelastamaan. Kiltisti odotteli siellä edempänä. Toivakan huoltoasema sai sitten pari tankkaajaa tontillensa.

Toivakka-Kangasniemi -tie on sitten mukava! Lapsena autossa istuessa tuo tie oli jokseenkin ylivoimainen kestettävä, mutta nyt maistui. Vaimo muisti puristaa polvia yhteen. Mahtoiko siitä oivalluksesta olla mainintaa tuolla Viron teksteissä? Kyllähän vaimo oli jo ensimmäisellä ajokerralla saanut opastuksen polvien käyttöön, mutta kun ei tuon mallin mopolla ajaessa moinen ole mitenkään luontevasti sujunut. Virossa vaimo sitten vaikeitten vasempien jälkeen keksi kokeilla asiaa ihan huolella ja hämmästyi kovin huomatessaan, että Viragon tankissa on ihan lumpionmentävät montut. Kääntyminenkin on sen jälkeen ollut helpompaa. Kummallista :) Toivakkalaiset ovat osanneet pitää teittensä päällysteestä parempaa huolta kuin kangasniemeläiset, jotka ovat oletettavasti ostaneet Baltiasta halvalla ylijäämäasfaltit. Siinä oli vaimonkin mukava kääntyillä. HD-mies tosin katosi horisontttiin jo kättelyssä, joten ehkä vaimon mutkatietoiminnassa on vielä hivenen parantamisen varaa, polvilla tai ilman.

Harmittaa, ettei tullut napattua kuvaa oikoreitillä (Raitamäentie) keskellä korpea olleesta pienestä mustasta tienviitasta. Siinä luki "Nelostie 365 m". Pitänee joskus palata napsimaan. Jospa silloin ei paikalliskoira näyttäisi yhtä huolestuneelta kuin nyt.

Kalapaikka.netin kartta osoittautui sitten harhaanjohtavaksi. Tuli ajeltua Piipantie alusta loppuun, mutta mitään kallioita ei löytynyt sieltä. Päätettiin palata ison tien varteen ja jonkin matkan päässä tien varrella näkyi peitettyjä nähtävyyskylttejä - sen verran ruskeaa vilahti peitelevyn alta. Seuraavalla levähdyspaikalla pyörrettiin mopot tulosuuntaan ja lähdettiin noiden piilokylttien opastamana nähtävyydenmetsästykseen jotakuinkin Joutsanmaantie 1320:n kohdalta.

Ensimmäinen pulma tulikin sitten suunnanvalinnassa. Ei minkäänlaista viittaa ja edessä T-risteys. Valittiin vasen ja tovi huruteltiin sepelipäällysteistä metsäautotietä. Onneksi HD-mieskin tuli jossain vaiheessa siihen tulokseen, ettei moisen polun seuraaminen toinna. Vaimo oli aivan valmis jo palaamaan sivityneemmälle väylälle. Siinä sitten käänneltiin mopoja ja vaimo totesi olevansa pulassa. Vaihteet eivät oikein suostuneet yhteistyöhön, eikä vaimo tuntenut olovaan järin levolliseksi istuessaan polulla poikittain olevan mopon selässä. Keula oli sepelin seassa, perä läheni ojanreunaa. Hiljakseen olisi pitänyt yrittää, ellei halunnut toisen puolen ojaan, eikä mopo sitten niin millään pysynyt käynnissä. HD-miestä apuun huutamaan. Tuli ja pelasti vaimon jorpakosta.

T-risteyksen toinen haara viimein johdatti matkalaiset Rapalan piilotetun nähtävyyden luo.


Jassoo. Vai että eivät enää ole nähtävyytenä. Katin kontit. Jo pelkästään paikkaan johtava polku oli näkemisen arvoinen. Juuri sopiva ajokamppeissa taapertamiseen.


Kannatti kuitenkin hikoilla tuo 300 metriä. Rapalan kalliot olivat edessä.


Perillä oli luvattu luolakin. Mahdollisesti useampikin luola, ei kuitenkaan lähdetty useampia etsimään. Yksikin riitti. HD-mies laskeutui luolan syvyyksiin, vaimo ei tohtinut lähteä kokeilemaan, olisivatko polvet olleet yhteistyössä. Vaimo kävi vain 'ovella'.







Luolan toisessa päässä oli ilmiselvä ikkuna.


Olivat merkinneet turistia varten paikan, johon ei kannata mennä kurkottelemaan.


HD-mieskin pysytteli kiltisti aidan takana.


Merkillisiä salmiakkikuvioisia kalliota olivat sinne sijoittaneet.



Pyörille palatessa olikin sitten päiväkahvin aika. Voitaleipää ja suklaapalat päälle. Elämä kohdillaan. Kaiken kaikkiaan varsin mukava päiväkohde!