Vielä katsaus majapaikkaan

Pätkä vielä, ettei pääse paratiisi unohtumaan. Tosin ensin latautui Worst Easternin vessasta kertova video, mutta älysinpäs ajoissa.

Madrid mielessä

Testattiin Madridin metro vielä illan tullen. Hyvin toimi ja oli siisti. Paljon ei jaksanut nähtävyyksiä katsella, vaikka respan poika olikin meille karttaan ympyröitä piirrellyt. Sen verran piti kylällä ihan oikeastikin poikeata, etä voi sanoa jotain Madridista tietävänsä. Barajasin asemalta, Nuevos Ministerioisin kautta Plaza Españjalle vai mitenhän nuo nimet nyt kirjoitettiinkaan. Ei ole karttaa tässä, mistä tarkistaisi, eikä jaksa googlettaa nyt. Joitakin kuvia tässä nyt kuitenkin.

Torni, oli tällä nimikin, ja sen vieressä oleva pytinki. Molemmat siitä Plazalta.

HD-mies ei ollut saanut ruokaa koko päivänä. Oli ollut sen verran kuuma, ettei ollut edes maistunut. Tässä sitten nautitaan anjovisleipiä ja espanjalaista munakasta, joka osoittautui lähinnä perunapannukakuksi.

Paikassa myytiin myös kinkkuja.

Katunäkymiä.

Patsas lakaisi katua ja huusi "BINGO", kun raha kirstuun kilahti.

Poliiseja oli sen verran paljon, että turistin piti ihan tiedustella, olisiko jotain erityistä ehkä tekeillä. Ei kuulemma ollut, ihan meidän turvaksemme siellä hääräsivät. Harmi, mielenosoitus tai joku mellakka olisi ollut hauska taas bongata. Näitä pollepoliiseja piti ihan kuvata, poseerasivat kivasti.

Tätä holtitonta pyöräilijää eivät toruneet. Taitava oli hän.

Pysäköijiäkään ei turhaan sakotella. Tästä voisivat Suomi-poliisit ja lappulissut ottaa oppia. Jos on tilaa, miksi ei voisi parkkeerata?

Kuninkaan mökki reunalta.

Kuninkaan takapiha.

Kuninkaan naapuri.

HD-mies tähyää vielä jotain kuvattavaa. Ympyrä sulkeutui, tässä ollaan jälleen sillä espanjalaisella aukiolla.

Tästä sitten omia jälkiä takaisin hotellille ja päätä tyynyyn. Oli niin huonosti nukuttu yö, ettei ole tosikaan. Kello soikin sitten seuraavana aamuna puoli viideltä. Kuppi kahvia...

... ja kohti kenttää. Siellä yrittivät myydä meille nilkan. Ei ostettu.

Sellainen reissu se sitten oli. Täytyy myöntää, ettei ollut kovin järkevää lähteä näillä taidoilla moiseen koetukseen, mutta missäpä sitä oppii, jos ei opetellessa. Hengissä säilyttiin, polvi vaimolla turvoksissa kaikesta vaihtamisesta ja liian korkean mopon selkään konkkaamisesta. Hieno kokemus kuitenkin kaiken kaikkiaan. Noin 1200 km, ei tarkkaa tietoa.

Hivenen pitää vielä ääneen ihmetellä tuota Madridin hotellille paluuta: Vaimo suunnisti perille seuraamalla viittoja, jotka eivät viitanneet mihinkään hotellin lähellekään. Silloin Madridin kentälle tullessa ensimmäisessä ohiajaneessa bussissa luki 'Avenida Americana' tai jotain sinne päin. Kun samalla kyltillä varustettu bussi sitten ajoi illalla meidän hotellimme ohi, vaimo laski yhteen yksi ja yksi ja keksi, että tuossa on sitten ko. Avenida. Autovialla oli paluumatkalla viittoja samaiselle avenidalle ja niitä vaimo seurasi. Sattumalta (tai ei) tuon reitin varrella näkyi toinen tuttu kadunnimi (oli sitä katua ajettu lähtövaiheessa) ja vaimo kääntyi sinne ja löysi hotellin.

Toimihan se tuokin menetelmä. Kerrattakoon, että kyseinen Avenida Americana ei oikeasti ollut hotellillamme päinkään.

Etappi nro 4

Lähtö hotellin parkista yritettiin tehdä mahdollisimman helpoksi - HD-mies järjesti vaimon mopon valmiiksi 'helppoon' paikkaan, josta vaimo sitten itse sen väylälle pörräisi. Pientä jännitystä lähtöön toi se, että poliisi istui autossaan kytiksellä just portin edessä. Niinpä vain vaimo pääsi liikenteen sekaan kaatamatta enää kertaakaan mopoaan tuossa kaupungissa.

Tämän päivän tavoitteena ei enää ollut maisemien katsominen, vaan eteneminen. Kuviakaan ei taida juurikaan olla, pääväylillä ei täällä päin maailmaa ole parkkipaikkoja, eikä huoltoasemille jatkuvasti viitsi pysähtyä. Matka kulki Toledon ohi kohti tietä A42, sieltä sitten tielle numero M40. Vaimo sai kunnian ajaa edellä, joten vaimo ajoi suunnilleen ensimmäistä kertaa tällä reissulla kartanlukijan roolissa. Hiukkasen hirvitti, kun Madridia lähestyttäessä alkoi olla ajoittain viittä kaistaa samaan suuntaan ja autoja kiinni perävaloissa ja molemmissa kyljissä. Peilit tärisivät sen verran, ettei aina ollut varma, voiko varmasti vaihtaa kaistaa, mutta pakkohan se oli kun kylkeen tunkee toinen liittymäkaistalta. Tosin pari kertaa vaimo päätti, että ei väistä, ja hyvin siihen samalle kaistalle mahtui myös sitten se liittyjä. On se jokseenkin turvaton tunne kuitenkin, kun vauhtia on reilut 100 km/h ja yrittää sitten siinä samalla hahmottaa, mihin pitäisi mennä, ettei joudu vahingossa ihan keskelle miljoonakaupunkia. Tiettyjä kiintopisteitä vaimo oli mieleensä painanut ja niitä kohti sitten mentiin. HD-mies tuli kuuliaisesti perässä. Jos pikkukylissä onkin huonosti teiden numerot ja suunnat merkitty, samaa ei voi sanoa Madridista. Eipä kertaakaan jouduttu ympäri kääntymään, kerran pysähdyttiin ja HD-mies laittoi varmuden vuoksi oman kännykkänsä juttelemaan satelliitin kanssa. Vaimo silti jatkoi edellä ja ajoi hotellin eteen. HD-miehen satelliitti olisi halunnut meidän vielä jatkavan seuraavalle kadulle, mutta mepäs ei jatkettukaan. Mopot tankattiin vastapäisellä huoltoasemalla. HD-mies pussasi vaimoa ja höpötti jotain siitä, ettei olisi muka osannut edellä tulla.

Hotellin respaa pyydettiin soittamaan Josélle, jotta tämä tulisi jo sovittua aiemmin mopoja noutamaan, jotta pääsisimme ehkä poikkeamaan Madridin keskustassakin. José tuli, kuunteli selityksen kaatumarautojen ja laukkujen naarmuista, eikä halunnut niistä mitään rahaa. Hymyili vain. Kertoi maalaukseen menevän vain puolisen tuntia, eikä se kuulemma maksa.

Joten suosittelemme: Pyörät varattiin http://2wheeltravel.com/ -firman kautta, joka taas otti ne paikasta nimeltä http://www.happyrider.com/ . José ei aivan suoraan kertonut, vuokraisiko suoraan, koska heillä on sopimus tuon 2Wheeltravelin kanssa, mutta antoi ymmärtää, että järjestyy ja vinkkejä hyvistä mutkateistä kuulemma antaa mielellään. Suosittelemme Joséta :)

Jos tältä päivältä vielä kuvia tulee otettua, palaamme asiaan.

Andaluciaa

Pari päivää lepoa Andalucian auringon alla teki terää. On myönnettävä, että olisihan tuolla voinut kauemminkin olla, mahtava paikka, riittävästi lämpöä (+34 näin lokakuussakin), herkullista ruokaa ja - mikä parasta - ihania ihmisiä.

Parilla sanalla ja kuvalla hiukan raporttia olemisesta.

Mopotkin saivat levätä hetken.

Pihalta sinne sun tänne näpsittyä:

Vesi viilensi tarvittaessa.

Paikalliset yrittivät lämmittää ilmaa myös kulottamalla.

Illalla yötä sitten valaisi kaukana taivaanrannassa yksi riistäytynyt loimu.

Vaimon mopo kävi paikallisajelulla. Tätä ei kerrota vuokraajalle. Vaimo ei nimittäin ajellut. Ei tosin HD-mieskään. Hyvin kuulemma Bemari taittuu missä vain. Uskoiskohan tuota.

HD-mies vahti omaa mopoaan sen verran tarmokkaasti, että sitä ei pöllitty.

Talolla hääri myös eläinkunnan edustajia. Tässä Marley, vieraileva tähti.

Kameralle poseeraa Macy, talon vakituinen.

Milly-kissa syö ensin, koirat pysyköön lestissään.

:
Tällä ei ollut nimeä. Nuoriso yritti häätää sitä pölynimurilla, ei ollut moksiskaan. Vessanseinän liskoista tai jättiheinäsirkasta keskellä ruokapöytää vaimolla ei ole kuvaa.

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Palasimme alkumatkan samoja jälkiämme. Omituista oli se, että Constantinan kaupunki, jonka läpi sujuvasti ja suoraan etelään menimme, ei päästänytkään meitä suoraan takaisin, vaan johdatti sivukujille. Kun siellä sitten kerran ajettiin harhaan, olikin vaimolla jälleen kerran hiki. Mukulakivikujia, ylämäkiä, alamäkiä, jyrkkiä risteyksiä, yksisuuntaisia, tietöitä. Kaikenkaikkiaan kamalaa. Aikanaan kylästä ulos selvisimme.

Onneksi välillä löytyi ihan hienojakin paikkoja. Seuraavat kolme kuvattu samoilta jalansijoilta.

Paluumatkaa oli kaikkiaan n. 500 km. Tarkoitus oli ajaa puoliväliin tai vähän yli. Yhdeksän tunnin taivaltamisen jälkeen siitä oli ajettu reilut 400 km. Jäljellä enää reilut 200 km. Todennäköisesti suorinta tietä mennen illalla sitten mittarissa tulee olemaan 300 km tai jotain. Toivottavasti ainakin iltaan päästään - pyörät pitäisi palauttaa ja vaimoa kolottaa joka paikkaan. Sitä paitsi olemme samassa paikassa, missä mopo tykkäsi köllötella. Ei yhtään paineita pihasta lähtemiseen. Jo tullessa tänne päin tuli tehtyä niin lainvastaisia kaistanvalintoja, että ihme on, ettei minkäänvärinen piipaa-auto puuttunut peliin. Tätä tää on.

Matkalla perille

Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. Ryhtymisessä on ainoastaan se hyvä puoli, että ryhtymättä ei tiedä.

José ilmaantui sovittuun aikaan paikalle. Oli tuonut toisen mopon hotellin eteen puun alle parkkiin jo siinä vaiheessa, kun HD-mies vaimoineen vasta suuntasi pankkiautomaatille. Pelottavannäköinen ja -kokoinen vekotin näytti olevan siinä vaimoa varten, ei ollenkaan sellainen mukavan pieni ja soma. Ja sillä sitten pitäisi lähteä pikkukaupunki Madridin liikenteeseen. Jo pelkästään sen saaminen alas jalkakäytävältä tuottaisi vaimolle suuria ongelmia. Tai no – sen selkään pääseminen olisi ensimmäinen pulma.

José oli perusteellinen. Mopojen esittelyyn ja paperitöihin vierähti tunti. Ystävällisesti hän käänsi pyörät niin päin, että vaimokin pystyisi ajamaan jalkakäytävää pitkin seuraavalle kadulle, eikä joutuisi parikymmensenttisen katukiveyksen yli heti ensimetreillä yrittämään.

Sitten kamppeet niskaan, matkatavarat sivulaukkuihin ja matkalaukut hotellin säilytykseen viikoksi. Vaimon oli turha toivoa, että kaikki silminnäkijät poistuisivat seudulta. Jos meinasi lähteä liikenteeseen, oli lähdettävä liikenteeseen. Mummot väistyivät ymmärtäväisesti syrjään ja niin vain vaimokin viimein sai pyörän samalle kadulle, missä HD-mies jo odotteli.

On muuten erittäin mukavaa olla keskellä espanjalaista liikennettä sammuttelemassa kulkuvälinettään joka risteyksessä. Sekin on kivaa, että painelee torvea ihan huvikseen vain, että kaikki taatusti huomaavat typerehtivän mopoilijan. Jotenkin kummasti sitä kuitenkin päästiin jonnekin. Lähes sata kilometriä piti kuitenkin ajella, ennen kuin saattoi sanoa olevansa pois Madridista.

HD-mies oli kaivannut pikkuteitä. Erilaisia autopistoja ja baanoja tässä maassa kyllä on. Käteviä etenemiseen, mutta muuten tylsiä. Suunta kohti länttä pois suurilta väyliltä vähensi kyllä kaistat neljästä yhteen, mutta mutkia ei vielä ollut tarjolla. Vaimo ei varsinaisesti mutkia kaivannut, koska sellaisissa joutuisi kääntymään vaikeisiin suuntiin. Ei tiennyt vaimo vielä, mitä olisi edessä.

Illan lähetessä alkoi jo kaivata hotellia. Ciudad Realissa oli viittojen mukaan tarjolla jos jonkinlaista majapaikkaa, niitä vain ei millään meinannut löytyä. Viimein edessä nökötti hulppeankokoinen mökki, jonne toiveikkaana suunnattiin. Vaimo evästi miestä, että jos edes Suomen hinnoilla majan yöksi saa, tänne jäädään, ei jaksa enää ajella.

Tiskillä tytttö puhui ymmärrettävää kieltä (samaa ei voi sanoa läheskään kaikista täkäläisistä, mikä kieltämättä hiukan rajoittaa kommunikointia). Huoneella oli tarkka hinta – 57,89 €, aamiainen sitten erikseen. Tänne jäätäisiin. Mopot parkkiin hotellin pihalle portin taakse. Silloin vaimo sitten päätti laittaa pyöränsä kyljelleen. HD-miestä tarvittiin nostamaan kapine takaisin oikeaan asentoon. Tasapuolisuuden vuoksi on mainittava, että BMW ei ole ainoa, minkä saa vaakatasoon, Hondallakin se onnistuu. Päivän saldona siis naarmuja molempien mopojen sivulaukuissa ja ainakin vaimon mopon kaatumaraudoissa. Veloitusta luottokortilta tiedossa.

Hotelli oli hieno.

Kaupungissakin ehdittiin poiketa ilahduttamassa paikallisia, erityisesti paikallinen nuoriso koki syviä onnentunteita nähdessään HD-miehen partaponinhännän ja tyrskähteli ääneen. Kiva, että heillä oli mukava ilta ja saivat jotain kerrottavaa lapsenlapsilleenkin.

Tässä maisemia kylältä.

Seitsemällä eurolla sai virvokkeet.

Illalla hämärsi.

Aamulla sitten liikkeelle. Vaimoa hirvitti enemmän kuin edellisenä aamuna. Ei ole korvienvälille hyväksi viime töikseen illalla kaataa mopoa. Se jää kaihertamaan. Liikkeellelähtö olisi ollut varsin jouhevaa, jos vaimokin olisi päässyt liikkeelle. Sen sijaan vaimo kokeili kauanko jaksaisi pidellä mopoaan kenossa. Ei olisi juurikaan kauempaa jaksanut, onneksi HD-mies kuuli vaimon avunhuudot ja riensi apuun. Vaimokin sai viimein moponsa rimpuiltua pihalta kohti katua. Kadulla ajeli sen verran monta espanjalaista, että paniikki iski. Viimein oli yritettävä sekaan, HD-mies jo odotteli seuraavassa korttelissa. Mopo halusi kuitenkin ruveta lepäämään sille samalle kyljelleen, millä oli illalla köllötellyt. Ihanaa pysäyttää liikenne. Nuori pariskunta autostaan riensi auttamaan, ja yhteisvoimin saatoimme kiikkerän Bemarin jälleen pystyyn. Yhteistä kieltä ei näidenkään paikallisten kanssa löytynyt, mies osasi sen verran, että osoitteli pyörää ja kyseli ”You can??” ”Jees jees, I can, eikö se muka näytä siltä??” Huolestunut HD-mieskin siinä jo ehti juosta paikalle, tietysti luuli, että nyt on vaimo onnistunut ihan kolaroimaan, kun liikenne seisoo ja ihmisiä on ulkona autostaan. Hyvä kun tuli paikalle, sai ajaa vaimon mopon sinne seuraavaan kortteliin. Vaimo ei rohjennut uusiksi yrittää puikkelehtimista. Ehkä muuten uskallusta olisi riittänytkin, mutta auttavainen pariskunta oli onnistunut lukitsemaan itsensä ulos autostaan ja seisoi nyt sitten kaistan tukkeena, mikä tarkoitti sitä, että vaimon olisi pitänyt koukata. Se taas ei kuulunut vaimon lempipuuhiin, ei varsinkaan tuossa mielentilassa. Mitäpä siinä muutakaan tekemään, kuin taputtelemaan auttajiaan kiitokseksi ja toivottelemaan heille onnea omaan autoonsa murtautumisessa.

Suunnistus ulos Ciudad Realista onnistui kivuttomasti, kiitos Google Mapsin street viewin, jota vaimo oli aamuyöllä kuikuillut.

Maisemia siellä jossain.

Joitakin asioita oli kielletty tekemästä. Ei olisi muutenkaan tehty.

Espielissä ruokailtiin ja laitettiin maalipäähän ystäville viesti. Jäljellä reilut sata kilometriä, tovihan tuossa vain vierähtäisi. Tovi venähti tunneiksi, koska valittu tie 447 Fuente Obejunan ja Alaniksen välillä ei ollut niin suora ja hyväpintainen, mitä kartalla näytti. Oletettavasti siitä syystä kukaan muu ei ko. tietä ajanut (loppupäässä yksi auto ilmestyi takaa ja se päästettiin suosiolla ohi). Täytyy sanoa, että jos vaimo olisi tiennyt, mitä edessä on, vaimo ei luultavasti olisi uskaltanut edes ajatella tuon tienpätkän ajamista. Yli 35 km kuoppaista, kapeaa serpentiiniä kymmenien metrien jyrkänteellä. Jonkin sortin kansallispuistosta oli kyse. Säikähtäneitä kauriita loikki pariin kertaan tien poikki- vaikuttivat siltä, että tieto moottoriajoneuvo ei ollut vielä piirtynyt geeniperimään. Yläpuolella lentelevät korppikotkat sen sijaan näyttivät tietävän, milloin saattaa olla evästä tiedossa. Näillä taidoilla sille tielle lähteminen voisi hyvinkin päätyä huonosti. Paitsi korppikotkan kannalta.

HD-mies tallusti kuvaamaan jälkiään.

Jokunen maisema...

Oli tuolla tiellä liikennemerkkejäkin, muuten sen ei olis arvannut edes olevan mikään julkinen kulkuväytlä. 15 km:n yhtäjaksoisen mutkan jälkeen oli tienpitäjä päättänyt merkitä yllättäen, että seuraavat 1,5 km olisi sitten mutkaa. Varsinkin nopeusrajoituksia oli paljon. Merkkien mukaan mutkiin ei passannut ajaa kolmeakymppiä lujempaa. Vaimo ei taipaleen alkupuoliskolla viitsinyt kiihdyttää niin kovaksi vauhtia.


Todiste siitä, että vaimo kuitenkin ajeli.

Jossain vaiheessa viimein, muutaman hikilitran jälkeen, saavuimme sivistyksen pariin. Kumma kyllä, Bemarikin kesti sen, että vaimo rytkytti lähes koko matkan ykkösellä. Kytkin pohjassa alamäet, jarrulla seisoen. Ja vaimokin kesti, vaikkei uskonut hengissä selviävänsä. Oli HD-mieskin kuulemma jo ehtinyt useamman kerran toivoa, ettei enää yhdenkään mäen päälle tarvitsisi nousta.

Andalusian auringon alta viimein löytyi kaivattu ystävälauma. Pariin päivään ei vaimo nyt mopoon koske. Ei pysty kykenemään, jokainen lihas on kipeä. Varsinkin kytkinkäsi.