Kuvien puutteesta kärsiville

Koska kuvia on ollut viime aikoina luvattoman vähän, laitan tähän nyt kaksi ihan siksi, että ne sattuvat tässä koneella olemaan. Katsokaa niitä paremman puutteessa. Voitte rauhassa arvailla, kumpi kuvista on vaimon kännykällä otettu ja kumpi HD-miehen kännykällä. Toinen on parempi. Molemmissa on mopo.

Kolme kohdetta kerralla...

Ei ole nyt kyse Mikkeliin menemisestä. Eikä itse asiassa edes kolmesta kohteesta, vaan useammasta. Tuo otsikko vain sattui pulpahtamaan mieleen siinä vaiheessa, kun kohteita oli vielä se kolme, mutta kun laiskuuttani en silloin saanut tekstinpätkää aikaiseksi, otsikko vanhentui. Nyt taas laiskuuttani en jaksa miettiä uutta otsikkoa.

Mopo on majaillut edelleen turvallisessa paikassa kaupunkilammen rannalla. Täältä se on tehnyt tutustumismatkoja ympäristöön. Sinänsä pikkuisen harmittaa, että ei ole tullut laitettua tarkemmin muistiin kaikkea mahdollista, mutta toisaalta – mitä iloa siitäkään olisi? Jossain vaiheessa kuitenkin moisesta tarkkuudesta pitäisi luopua, ellei halua olla jumissa yltiöinnokkaan kirjaamisen suossa lopun ikäänsä.

Viimein tuli uskallettua hiukan julkisemmille väylille tästä paikallistieltä. Juhannnusaaton iltana suurin osa muista kansalaisista oli jo hakeutunut mökeilleen pois vaarantamasta vaimoihmisen uutta harrastusta. Tyhjää tietä pitkin sitten HD-miehen perässä tutisten ja vapisten vaimo sai moponsa ohjattua ysitielle ja kohti Metsolahden risteystä. Saattoi olla, että jo tuossa vaiheessa oli ajatus Mustankorpin saluunassa käymisestä, mutta aivan yhtä hyvin tuo ajatus saattoi syntyä vasta matkalla sinne. HD-mies -parka joutui vähän väliä pysähtelemään bussipysäkeille, vaikkei bussikuski olekaan, koska vaimoa ja mopoa ei peilissä näkynyt niin rivakasti kuin olisi ollut toivottavaa. Mustaankorppiin sitten kuitenkin päädyttiin. Vaimolle siellä iski suuri hätä mopon parkkeeraamisesta. Pihalla oli muiden kansalaisten kulkupelejä, mutta tien sivussa näytti olevan tyhjää tilaa. Siihen siis! Kumma vain, että kun mopon pysäyttää siivosti pientareelle, se ojentaa peilinsä sitten ajoväylälle, kun sen päästää lepoasentoon. Tarvittiin HD-miestä pysäköintiavustajaksi. Sen verran hiki matkalla tuli, että tarvittiin Fanta. Monta kuukautta sentään edellisestä limsasta.

Olipa kamalaa lähteä jatkamaan matkaa! Hiekkaa, alamäki, pientareelta 'nouseminen'. Ei ihminen äkkiseltään edes ymmärrä, kuinka monimutkaista normaalielämäkin voi olla. Pienet ja olemattomat asiat näyttävätkin yllättäen tavattoman suurilta pulmilta. Järki sanoi, että mopo ei ymmärrä edessään olevan minkään sortin vaikeuksia, vaan kaikki ongelmat ovat vaimon korvien välissä. Joka tapauksessa keula kohti Lievestuoretta. Täytyy myöntää, että Simunankoskentien kuopat eivät tuntuneet ollenkaan niin ikäviltä oman mopon satulassa istuen kuin ovat tuntuneet HD-miehen niskaa tuijottaessa.

Juhannuspäivän aamuna sitten otimme suunnaksi mahdollisiman pienen ja hiljaisen kylätapahtuman eli Juhannuskonferenssin Keuruulla. Oli ihan viisas ratkaisu aloittaa tämä reissu Vaajakosken pienteollisuustalon pihamaalta, missä vaimo yritti ajaa ympyrää jonkin aikaa. Yhtään osumaa niihin kahteen pihalla parkissa olleeseen autoon ei tullut, vaikka mopo ei meinannut aina millään haluta väistää toista. Jotain kiinnostavaa ilmeisesti toisen kyljessä olisi ollut, kun aina oli pyrky sitä lähelle. Joka tapauksessa aikamme pyörittyämme ja jätettyämme ihmeteltävää valvontakameroille (mahtoivatko olla tallentavia, tiedä häntä, ei ainakaan mitään kylttejä moisesta seinillä näkynyt) suuntasimme sitten maailmalle. Vaajakosken liikenneympyrä hirvitti jo etukäteen, mutta siitäkin jotenkin tuli selvittyä.

20000km mopon matkamittarissa meni rikki Ruokepuolista ylittäessä. Kuvaa tästä suurtapahtumasta ei voinut ottaa, koska takana tuleva mersumies ei ehkä olisi pitänyt siitä, että vaimo olisi moponsa siihen paikkaan keskelle siltaa pysäyttänyt. Ilmeisesti mersumies ymmärsi muutenkin suojata itsensä ja pyyhälsi samoin tein ohitse. Hyvä niin. Kaiken kaikkiaan on aika kamalaa, kun autoilijat roikkuvat kiinni perässä. En millään haluaisi yhdenkään auton täydentävän sitä mahdollista onnetonta lopputulosta, mikä omasta tyrimisestä ehkä saattaisi johtua, mutta jos minä mopon kaadan tai muuten sen kanssa jotain yllättävää teen, ei siinä perässä tulevalla kuskilla ole kyllä mitään mahdollisuutta väistää. Onhan HD-mies opastanut, että mopon päältä on paljon helpompi saada merkitsevät käsimerkit näkyviin kuin auton ratin takaa, mutta kun ei oikein uskalla ketään sormia ojottelemallakaan ärsyttää. Ties mitä säikytystapoja kostoksi keksivät.

Vettäkin sitten matkalla tuli ihan kiitettävästi. Pääosin vesi onneksi pysyi ulkopuolella. Petäjäveden kyläsepällä vaimo tankkasi moponsa ensimmäisen kerran ihan itse. Osasi. Sai sen sitten parkkiinkin, eikä tarvinnut kuin rekkaparkin verran tilaa. No, ehkä pientä liioittelua nyt, rekkaparkki tosin, mutta siivosti sen päässä, keula valmiina kohti lähtösuuntaa ja sen verran kaukana ikkunoista, ettei muu väki tukehdu murkinaansa lähtönykimisille nauraessaan.

Hienosti meni Keuruulle saapuminenkin. HD-mies edellä sinne minne parkkitäti opasti. Parkkitädin omasta mielestä hän kyllä opasti toisaalle, mitä hän sitten tarmokkaasti yritti viittilöidä perässä seuraavalle vaimolle. Vaimo on tottunut seuraamaan miestään ja ajoi kuuliaisesti juuri samaan mönkään kuin ukkonsakin. Eihän ukolla mikään hätä, käänsi pyöränsä siinä, koska niin piti tehdä, mutta vaimo vinkumaan sitten siinä omaa hätäänsä. Muutama juhlakansan edustaja heti ympärillä tuijottamassa. Vaimo viittilöi, että mopo tässä ja parkki tuosa aidan toisella puolella ja nokka väärään suuntaan eikä mitään, ei kerrassaan mitään tehtävissä. Ystävällinen tuijottajaukko kertoi kyllä muuten mieluusti auttavansa mopon kääntämisessä, mutta kun ei tuota kypärää nyt tullut matkaan. Onneksi oma ukko riensi siinä samassa vaimonsa pelastamaan, jotta vaimo pääsi kamppeissaan loikkimaan sitten aidan yli samalla, kun HD-mies siirsi vaimonkin mopon oikeaan paikkaan.

Aikamme siellä muun väen joukossa haahuiltiin ennen kotimatkalle joutumista. Vaimon vinkuna alkoi taas. Mopon oli joku laittanut parkkiin märälle nurmikolle. Se, joka oli niin mennyt tekemään, sai luvan ottaa sen sieltä myös pois. Kiltisti ottikin. Laittoi keskelle kulkuväylää, mistä vaimon oli sitten osattava ihan itse eteenpäin. Muuten meni ihan mukavasti, mutta joku asioista ymmärtämätön äiti-ihminen luotsasi itseään ja jälkikasvuaan tien oikeaa puolta jotakuinkin keskellä kaistaa välittämättä tuon taivaallista takaansa kuuluvista moponäänistä. Voin vakuuttaa, että kaasukahva ei ihan siinä ihanteellisimassa asennossa pysynyt, vaikka ei mitään tarkoitusta säikyttelyääniin ollutkaan. Se äiti-ihminen ei vain ymmärtänyt säikähtää ja laumaansa turvaan siirtää. Mitään sen ihmeempää ei onneksi sattunut, mitä nyt mopokuskin pulssi paukutti mitä suurinta kyytiä ja hikeä pukkasi. Kotikonnuille kuitenkin päästiin.

Seuraava kohde olikin sitten tässä pari päivää sitten Kuusaan kanavakahvila. Tässä kuva siitä vaiheesta, kun vaimo päästettiin omin nokkinensa edeltä, koska HD-miehen piti hakea valuuttaa seinästä, jotta kanavakahvilan väki saisi vastiketta tarjoamisilleen.

Matkalla kahvilaan HD-mies keksi, että Vihtavuoressa asuu oiva partaheppu, jonka luona voidaan poiketa. Niinpä poikettiin. Nähtiin hieno lasku ja vinot makkarat. Kuultiin juttuja korealaismummosta. Ja matka jatkui. Kanavakahvilan pihalle ajaminen vaimoa hiukan jännitti, olihan samaisella pihamaalla reilu vuosi sitten asetuttu kyljelleen mopon kanssa ja hankittu viikon polvisairasloma. Tällä kertaa kumpikaan mopo ei hakeutunut kylkiasentoon.

Nyt otsikko pääsee oikeuksiinsa. Tuo oli se kolmas kohde. Vaan minäpä jatkan tarinaa otsikon ilmoittamien kohteiden lukumäärästä riippumatta. Tiistaina kävin näyttämässä mopolle, missä sen äiti käy töissä. Oli tarkoitus samalla nähdä yksi tuleva työtoveri, mutta tämä oli ilmeisesti saanut vihiä mopolla liikkuvan kollegan saapumisesta ja turvasi itsensä siirtämällä omaa saapumistaan sen verran, että mopo olisi paikkakunnalta jo poistunut. Ja mopohan poistui.

Samana iltana HD-mies soitti Puuppolaan. Kysymykset 'ootteko kotona, keitättekö kahvia' täydentyivät vastauksilla 'kyllä, kyllä', joten suunta Metsolahti – Vihtasilta – Tikkakosken uusi oikoväylä – Jylhänperä kävi toteen. Vaimo kadotti näkyvistään HD-miehen ja arveli tämän kääntyneen jo kohti Jylhänperää. Miestä ei kuitenkaan risteyksessä näkynyt ja taatusti tämä olisi siihen jäänyt odottelemaan, jos olisi sinne suuntaan onnistunut itsensä hankkimaan. Vaimon sen sijaan oli ikään kuin pakko kääntyä, koska oli mennyt vilkuttamaan aikeistaan ja perässä taas roikkui auto. Siinä sitten oli mopo HD-miehettömässä risteyksessä ja edessä hiekkatie. Ei muuta kuin kääntämään. Ihan kiva, ettei tullut autoja mistään suunnasta, kun vaimo lykki ja ähelsi mopoaan keskellä risteystä takaisin tulosuuntaan ja lähti ukkoaan etsimään. Ukko löytyikin, oli jo valmiina palaamaan jälkiään, koska epäili vaimon menneen pöpelikköön. Ei ollut vaimo niin toiminut kuitenkaan. Onneksi. Vielä.

Yhdessä sitten hiekkatietaivalta kohti. Kylläpä sekin hirvitti, mutta perillä mopopariskunta palkittiin kylmällä ja kuumalla juomalla ja jäätelöllä. Kyllä kannatti. Tuli samalla nähtyä ystäviä, nuorisoa ja eläimiä. Aikanaan paluumatkalle, HD-mies sutjakammin kuin vaimo. Vaimo päätti parkkeerata moponsa pariinkin kertaan ihan siihen portin ulkopuolelle, koska siinä sen sain kivasti keskelle yleistä kulkuväylää. Saattaa olla, että puuppolalaisten usko vaimon hengissäselviytymiseen moponsa kanssa horjui tuota lähtöä katsellessa.

Muutenkaan ei ollut paras mahdollinen ajopäivä. On jotenkin niin käsittämätöntä, että mopoa ei välillä millään saa nöyrästi kääntymään sinne, minne haluaisi. Neljästi se kampesi itseään ihan tavallisessa mutkassa kohti keskiviivaa, vaikka mitä teki. Kerran yritti päin kaidetta mokoma. HD-mies on kyllä antanut neuvoja ja omasta mielestään vaimo sitä päätäänkin kääntää, mutta kun ei mopo käänny, ei sitten millään. Viimeisimpänä ohjeena HD-mies on välittänyt entisen kurapyöräilijän, nykyisen Bella Donnaan ihastuneen henkilön ohjeita mutkanpuoleisen tapin 'polkemisesta'. Täytyy asiaa ihmetellä tarkemmin, jahka seuraavan kerran mopon selkään itsensä ehtii/uskaltaa sijoittaa. Tuo 'uskaltaa' on tuossa siksi, että on aika ikävä tunne, kun a) ei saa vekotinta liikkeelle silloin, kun haluaisi ja b) se sitten liikkuessaan tykkääkin kuljeksia omia polkujaan. Tällä hetkellä on pieni pelko korvien välissä. Tavallaan kai tervettä sekin. Kyllä tämä tästä.

Uhhuh

No niin, nyt on ihmisen hädänalaista tilaa käytetty hyväksi. Sitähän se on, kun matkaväsymyksen uuvuttama, selvästi vajaavaltaisen oloinen ja toistaitoinen henkilö houkutellaan ihan vain katsomaan muutamaa moottoripyörää. Onko joskus joku kuullut, että mitään, minkä ostamisesta on joskus puhuttu, jätettäisiin ostamatta, jos sitä mennään 'ihan vain katsomaan'. Lauantaina 18.6. minusta tuli tuon alla olevan omistaja.

Sen suurempaa raportoitavaa ei toistaiseksi ole. Pyörää en ole uskaltanut kotiin sen enempää itse ajaa kuin ajattaakaan, koska ensimmäisessä vaihtoehdossa olisi uskallettava ajaa hiekkatietä ylös pihaan ja jälkimmäisessä vaihtoehdossa pitäisi uskaltaa aloittaa seuraava ajo päästämällä kapine alas tuota samaista mäkeä. On jotenkin helpompi harjoitella seudulla, missä bussitkin liikkuvat vain tiistaisin ja torstaisin, silloinkin vain kerran suuntaansa.

Järkyttävää, miten kamalasti pelottaa ja hirvittää moisen kapineen liikuttaminen. Tuntuu, että on aivan liian monta asiaa yhtä aikaa ymmärrettäväksi. Jokainen raaja on valjastettu koko ajan tekemään jotain järjellisessä järjestyksessä, eikä voi edes esteitä väistellä samalla systeemillä kuin autolla ajaessa. Enhän minä osaa väistää hankalia paikkoja tuijottamatta kiinteästi kohdetta, johon en halua osua. Eikä nyt ruveta antamaan siellä neuvomaan ja sättimään. Kyllä autolla ajaessani katselen myös sinne, minne en halua osua.

Sunnuntaina käytiin peräkanaa HD-miehen kanssa ajelemassa pariin kertaan Talsalta Leppälahteen ja takaisin. Bussipysäkeillä pysäyteltiin ja kääntöpaikalla pääsi vaimokin ihan itse ajokkinsa kääntämään. Toisessa päässä piti pyytää HD-miehen apua, ei uskallus riittänyt U-käännökseen hiljaisellakaan kylätiellä. Mittarilukema kasvoi n. 30 kilometrillä, mistä seurauksena oli tutisevat kädet ja hiestä likomärkä varustus. Yksi pieni oravaparka pysähtyi pahaa aavistamatta keskelle tietä katsomaan lähestyvää ilmestystä ja viime hetkellä ymmärsi rynnistää ojaan turvaan.

Tänään sitten näytti aurinko paistavan jälleen sen verran, etten keksinyt mitään järkevää syytä olla menemättä uudelleen koeajelulle. Mikäs siinä, kaskokin tuli tehtyä ensimmäisen ajelun jälkeen. Siinä määrin epäilytti kuitenkin, että piti varmuuden välttämisen ehkäisemiseksi tehdä valtakirja, jonka nojalla HD-mies saa puolestani allekirjoittaa ihan mitä vain siinä tapauksessa, että onnistuisin itseni ojanpohjan kautta tms. toimittamaan sairaalan vakituiseksi asukiksi.

Älykkästi ajattelin, että lykinpä mopon sopivaan asentoon, että pääsen suoraan pihasta lähtemään hiekkaa pitkin, eikä tarvitse nurmen kautta talon ja auton kulmaa väistellen matkaan suoriutua. Hienosti mopon sainkin oikeaan asentoon. Käyntiinkin lähti. Mutta ylivoimaista oli saada se liikkumaan sitä tavattoman jyrkkää ylämäkeä eteenpäin. Ne, jotka ovat Talsalla käyneet, varmaankin ihmettelevät, missä kohdassa ko. tontilla mahtaa olla sellainen mäki, jossa voi kuvitella mäkilähtöä tekevänsä. Voin vakuuttaa, on siellä. Se vain näyttää tasaiselta paikalta.

Oli siis muutettava suunnitelmaa. Mopo takaisin keula taloa kohti ja tasaisella liikkeelle. Jotenkin kummasti sain sen luovittua auton vierestä mitään naarmuttamatta. Tiellä sitten sammutin vekottimen joitakin kertoja. Viimein pääsin yleiselle tielle. Naapuri tuijotti portailtaan sangen tyrmistyneenä. Ei sentään soittanut virkavaltaveljiään apuun, näin päättelin, koska edelleen olen vapaalla jalalla.

Leppälahdentiellä on lukuisia bussipysäkkejä, joilta mopo ei millään meinaa päästä liikkeelle. Lopulta kuitenkin pääsin kääntöpaikalle asti, jossa älykkäästi sammutin kapineen keskelle väylää. Muutaman metrin liikahdus ja uusi pysähdys. Ja vielä kerran. Oli oikein mukavaa. Onneksi paluumatkalla alkoi tuulla oikeasti niin paljon, että sai hyvän syyn ajella mopo takaisin pihaan. Nyt on kilometrejä kasassa lähes yhtä paljon kuin ikävuosiakin.

Ai niin, olen jo päässyt ensimmäistä pyörillä liikkuvaa vastaantulijaa tervehtimään, itse asiassa jo sunnuntaina. Ei sillä liene suurta väliä, että kyseessä oli n. 10-vuotias pojankloppi, joka rullalautaili vastaan ja oli tikahtua nauruunsa, kun pätkähtelin liikkeelle yhdeltä niistä erinäisistä pysäkeistä. Pyörillä tuo kuitenkin liikkui, eikä ollut auto.

Valtakirjaa ei vielä tarvittu, joten ehdin sen laatia virallisemman näköiseksi. Varautukaa todistamaan. Ja ajatelkaa - Suomen teillä saattaa liikkua useita tällaisia lahja-A:n omistavia vaaratekijöitä. Se jos mikä hiljentää ihmisen.