Kotimaahan 17.7.

Laiva oli onnistuttu varaamaan tiistaiksi 17.7., joten oli enää tavoitteena päästä Tallinnaan. Kelvolliseksi havaittu Dzingel sai jälleen huonevarauksen ja turisti lähti aamulla Tartosta eteenpäin. Toveri Tomppa jälleen ohjasi liikkumista mielensä mukaan. Ihan oli tietysti pakko viedä sinne keskelle mukulakiviä kahdenkympin nopeusrajoitusten sekaan, vaikka näytti olevan ihan isokin viitattu väylä, joka olisi ehkä kiertänyt tuon ytimen. No, alkaa vaimo olla jo tuttunut näihin juttuihin.

Sadetta ei juurikaan ollut, mutta tuulta senkin edestä. Oli oikeasti välillä hankala saada mopoa pysymään heittelehtimättä. Matka meni muuten tylsää tietä edeten. Paiden pohjoispuolella pysähdyttiin kahvilla paikassa nimeltä Anna Kauplus ÖU, HD-mies ihan aleksanterileivoksella itsensä palkitsi. Vaimo lueskeli paikan vieraskirjaa ja huomasi, että sangen moni oli kehunut tuon paikan hampurilaisia. Täytynee seuraavalla kerralla maistaa niitä.

Kovasti uutta väylää rakensivat Tallinnan päässä. Kyllähän noilla liikennevirroilla on tarvetta leveämmälle tielle. Hotellin osoite oli naville annettu ja tarkoitus oli, että kivasti siitä Tallinnan eteläpuolitse hotellille luikahdettaisiin. Vaan Tomppapa kierona oli päättänyt ottaa päätehtäväkseen jotain ihan muuta. Onko sen nyt ihan pakko tarttua kaikkeen, mitä välillä sillä vilkaisee? Jotta kokoelma olisi täydellinen, myös Tallinnan keskustan tietyöt kuuluivat sen mielestä ohjelmaan - johdatti meidät satamaan. Aiemminkin olisi tietysti voinut pysähtyä kojetta säätämään, mutta oli melko täysiä kaistat ja tienvieret, joten pysähtyminen ei juuri kiinnostanut. HD-mies antoi Tompalle uusia vihjeitä parkissa sataman lähellä ja jopas alkoivat maisemat näyttää tutuilta. Olisihan tuonne ilmankin osannut, mutta kun on vekotin, sitä on käytettävä.

Sen verran turistit olivat reissusta väsyneitä, että ei ollut mitään hinkua lähteä enää illalla keskustaan. Olihan tuolla nyt tullut ajeltua. Pari korttelia käveltiin, lähistöllä olevaa korkeaa tornia käytiin aidan takaa katsomassa, mutta ei siitä kuvaa tohdittu ottaa. Armeijan autoja näytti olevan parkissa siinä tontilla. Ties vaikka olisi onnistuttu syyllistymään jonkin sortin valtionsalaisuuksien paljastamiseen, jos tornista ja sen katolla kasvavista puskista olisi kuva otettu. Olisi laivaanpääsy ehkä vaarantunut.

Hotellilla oli melko paljon nuorta sakkia, Tallinnassa pelattiin 16-vuotiaiden tyttöjen Euroopan koripalloturnauksen yksi lohko ja joukkueet majoittuvat Dzingelissä. Aamiaiselle meneminen oli hyvä ajoittaa ennen suurinta ruuhkaa. Sikäli suunnitelma onnistui, että joukkueet eivät siinä vaiheessa vielä puurolle tulleet, mutta kaikki muut hotellin asukkaat (= bussilastillinen turisteja ja kaikki majoittuneet työmiehet) olivat myös keksineet vältellä nuorisoa. Ajoissa turisti joka tapauksessa laivajonoon pääsi lähtemään.

Laivalle tuli mielenkiintoisia ajokkeja. Olivat tulossa Suomeen ihan porukalla. Ylekin tuosta näytti uutisoivan, kuten muutkin.

Harmillisen epätarkkoja tuli sekä HD-miehen että vaimon räpsäisyistä hämärällä autokannella.

Laivasta lähtiessä vaimo meinasi hätääntyä. HD-miehellä oli jo mopo käynnissä ja väki vierestä rupesi ajamaan ulos. Vaimo siinä huutamaan apua: "Ei lähde käyntiin!!!" Tuli HD-mies pelastamaan ja tutkimaan tilannetta ja kas, samalla huomasi vaimokin sitten, että hups, oli kypärä painanut ohjaustangossa roikkuessaan stopille nappulan. Ei sillä tavalla saa startattua. Näemmä. Siitä sitten HD-mies sukkelasti ajeli ulos, vaimo hiukan varovammin. Tuollaisia rollsroyceja lähietäisyydellä...sinne jonon väliin kuitenkin pääsi ja luultavasti tuli jonkun kameraryhmän kuviinkin molemmat mopot ikuistetua. Sataman portilla oli kamera jos toinenkin ja ihan poliisisaattue autoja odottamassa. 

Vielä annettiin Tompalle mahdollisuus: Voisi luotsata meidät kivasti ulos Helsingistä. Joopa. Tahtoi johdattaa jonnekin, mistä ei nyt saanutkaan ajaa ja niin jouduttiin jälleen keskelle tietöitä seisomaan. Jonot eivät toviin liikkuneet minnekään, joten turisti teki omat ratkaisunsa. U-käännös ja toista tietä. Kotiin osaisi ilman naviakin. Tuuliharjassa poikettiin evästämässä, jotta ei ihan kamala nälkä perillä olisi.

Niin tuli tämäkin reissu sitten tehtyä. Jos jotain oleellista vielä mieleen putkahtaa, asiaan voinee palata.

Tartto

Tartossa on pari kertaa aiemminkin tullut poikettua, mutta kuten niin monessa muussakin asiassa, tässäkin vaimolla oli uutuudenviehätystä. HD-mies muistaa kaikki kadunkulmat ja patsaat, vaimo ihmettelee joka kerta samoja asioita uudelleen. Ihan yksittäisiä näkymiä on tallentunut edellisisltä kerroilta, mutta ei mitään tietoa siitä, mihin pitäisi suunnistaa ne löytääkseen. Toisaalta - onko sillä niin väliä?

Hotelli oli kohtalaisen hyvällä paikalla ihan siinä Tarton Kaubamajan vieressä. Kohtalaisen kokoisen maisemaikkunankin olivat siihen pykänneet. 

Siitä näkyi maisemia. Maisemassa näkyi sateen uhka.

Kaubamajahan se siinä naapurissa.

Hyvä oli tiirailla ihmisiä yläilmoista.

Vaimo näki patsaan ja innostui kuvaamaan. HD-mies tosin valisti, että on se ennenkin nähty ja kuulemma jopa kuvakin siitä otettu. Joka tapauksessa ihan hauska mittasuhdepysti.

Leppäkerttujakin kylässä oli. Suurempia kuin Sopotissa, mutta vähemmän. Ei tainnut tulla tuossa Sopotin pätkässä mainttua, että niitä siellä todellakin oli liki riesaksi asti.

Hotellin aamiais-/ravintolatilassa oli vekkuli systeemi. Tokkopa mikään ainoa laatuaan, mutta vaimo ei ollut moista ennen nähnyt. Jos tykkäsi jotain tilata, saattoi siitä rimpauttaa tiskille. Toisiin pöytiinkään ei tarvinnut huudella, saattoi soittaa.

Paikka oli jokseenkin brittihenkinen nimeään myöten (Big Ben). Portaikon rekvisiitta liittyi myös puhelimiin.

Nähtävyyksiä ei sen kummemmin käyty katsemassa. Yksi mökki siinä törrötti reitillä.

Iltasella poikettiin hotelliesitteen mainostamassa pikkuruisessa pubissa nimeltään Möku baar. Ei ollut todellakaan koolla pilattu paikka, mutta ilmeisen suosittu. Nyt ei ollut ruuhkaa, istumapaikkakin löytyi - sattuipa samaan paikkaan pari Suomi-motoristia Sastamalasta. Siinä sitten vaihdeltiin kuulumisia ja ihmeteltiin hetki maailmanmenoa. Oletettavasti Petri toivoo tuon tapaamisen jälkeen Kaijankin ryhtyvän itse ajamaan :)

Sadetta karkuun (15.7.)

Tässä vaiheessa lienee hyvä varoittaa, että tässä tekstinpätkässä ei ole sitten kuvia. Pitää ehkä käydä joskus myöhemmin ottamassa niitä.

Siinä sitten aamu valkeni ja totta kai rupesi pilveä kasaamaan. Pientä piskottelua ilmoilla sinkoili jo pakkausvaiheessa. HD-miehen mopo vingautteli hälytystä huvikseen vielä siinä vaiheessa, kun se oli jokäynnissä. Kumma vekotin. Oli sitä jo edellispäivänä parkkiin ajettaessa tehnyt. Ei pitkään, mutta kuitenkin. Outo.

Siguldasta lähdettiin päämääränä Tartto. Tämä myös ystävällemme Tomtomille kerrottiin, jotta se pääsi juoniaan punomaan. Senhän se sitten tekikin. Kuka tahansa karttaa katsova huomaa, että Siguldasta on muutamakin kätevä reitti Tarttoon: Voisi oikaista siihen A3:lle, jolloin väylä olisi jokseenkin suora, toisaalta voisi edetä A2:sta pitkin ja poiketa Viron kaakkoiskulmalla kivoissa maisemissa mennessään tai sitten siitä A2:lta Cesiksen ja Valmieran kautta tuolle em. A3:lle. Kartta toki turistilla oli, mutta eihän näin helpossa suunnistustehtävässä sen katsomiseen tuntunut tarvetta, joten valta luovutettiin sellaisenaan kojeelle. Vaan mitäpä päätti Tomi-poika? Smiltene. Ehdottomasti Smiltene. Onko kukaan koskaan kuullut jostain Smiltenestä? Vaimoa alkoi hiukan epäilyttämään siinä vaiheessa, kun HD-mies ohitti Cesikseen johtavan tienristeyksen. Kovin tarkasti ei Latvian kartta kuitenkaan vaimonkaan pääkoppaan ole piirtynyt, joten huoli ei ollut suuri. Siinäkään vaiheessa, kun HD-mies kääntyi pienemmälle tielle, mitkään kellot eivät soineet. Latvian tiethän nyt ovat mitä ovat. Yksi vasikan ja koiran risteytys äityi laukkaamaan pellonpiennarta HD-miehen perään pian tuolle tielle käännyttyämme. Vaimosta se ei enää ollut kiinnostunut, uupui matkalla. Ja sitten, yhtäkkiä HD-mies pysähtyi. Oli kuulemma ajettu ohi risteyksen. Eipä siinä, käännytään siis ja mennään sille 'oikealle tielle'. Voi voi sentään. Siinä vaiheessa oltiin jo liian kaukana kaikista vaihtoehtoisista väylistä. Eteenpäin ajettaisiin, oli miten oli. Satoikin välillä. Hyvänen aika sitä tietä... lähinnä betoninkorvikkeeseen valettu rypytetty kynnöspelto. Ei kukaan täysjärkinen siellä vapaaehtoisesti ajele. Ihmetys oli suuri, kun vastaan tuli bussi. Ihan tältä vuosituhannelta näytti olevan, eikä siis mikään sellainen, joka oli lähtenyt liikenteeseen sata vuotta sitten ja juuri pääsemässä perille.

Siinä ajettiin joka tapauksessa. Kohti Smilteneä, koska Tomi-poika oli niin päättänyt. Selvisi se syykin, miksi juuri sinne. Siellä oli - kuinkas muutenkaan -  tietöitä! Siinä turisti sitten oli vieraassa kylässä ja se ainoa selkeä reitti eteenpäin oli poikki. Melko olematon väylä varsinaisen tien vieressä, ei sinne tohtinut. Turisti siinä ihmetteli aikansa ja antoi luultavasti kesän suurimman puheenaiheen sille pyhäpukuiselle huvittuneen näköiselle joukkioille, joka turisteja tuijotti. Parasta oli kuitenkin kääntyä ympäri ja kokeilla edellistä tienhaaraa. Siinä pohtiessa yksi pyhäpukuisista jo ehti rinnalle ja puhui. Latviaa, tietysti. Sitä turistin suvereenisti hallitsemaa kieltä. Riittävästi kuitenkin seassa vilisi sanoja 'links' ja 'rechts', jotta turisti tajusi asian ytimen. Sinne olematonta väylää kohti vain. Ja kas, siitähän lipsahti kivasti parin mökin välistä vähemmän olemattomalle väylälle. Muuten hyvä aika ja paikka ajella, mutta ilmeisesti koko Smiltenen väki tuli parhaillaan kirkosta juuri sitä väylää. Väkeä koko kadun leveydeltä (ts. kapeudelta), autoja parkissa molemmin puolin. HD-mies siitä hyvin pääsikin, sen verran ääntä sen mopo sai aikaan. Vaimoa eivät juurikaan noteeranneet. Siinä siten vaimo taas tykkäsi, yritti pujotella alamäkeen hiekkaista puolikuntoista mukulakiveä ihmisuhreja vältellen. Onnistuikin. Ja sitten löytyi taas tie.

Seuraava kaupunki olisikin sitten Valka/Valga. Valkan puolella oli tarkoitus etsiä se samainen huoltoasema, jossa vaimo toissakesänä päätti pudottaa kypäränsä maahan, ja käyttää siellä loput latit bensaan. Se nyt oli vain sitten niin, että kun tultiin sieltä Smiltenestä, oltiinkin yhtäkkiä korttelin verran Valgan puolella, mikä tarkoitti sitä, että latit eivät olisi enää kelvanneet (ei tosin käyty kokeilemassa). Palattiin vapaaehtoisesti takaisin Latviaan etsimään latikelpoista huoltoasemaa. Pientä pujottelua, osin omia jälkiä, mutta löytyihän se pääväyläkin (se, mitä olisi alunperinkin ehkä ajettu, ellei Tomppa olisi puuttunut asiaan) ja vanha tuttu huoltoasema. Sinne menivät latit liki kokonaan ja päästiin Viron puolelle. Tiet paranivat kertaheitolla :)

Vilkasta on liikenne, sen sai kokea ainakin yksi koiraparkakin. Vaimo muistelee, että Viron puolella tämä tapahtui, mutta voi se olla aiemminkin. (Vaimo on mielessään ihan väärin sijoittanut kolme hotelliakin, jotka ilmeisesti olivat jo ennen Siguldaa . Yksi päälle päin ihan kiva, sisältä lähinnä räkälä, toinen uloskin päin sellaienen murju, että uhohtakaa koko paikka ja kolmas oikein mukavan näköinen Autoliiton yhteistyökumppani). Joka tapauksessa tuon koiran vuoksi HD-mies pysäytti (ja niin teki rekkakin vastakkaisesta suunnasta) ja antoi tietä miehelle, joka lähti tien toiselle puolelle auttamaan koiraansa, joka oli aiemmin jäänyt auton alle. Törmääjä ei ollut jäänyt asiaa selvittelemmän. Ei jaksanut koira-parka itse kävellä kotiin, mies nosti sen syliinsä ja kantoi kotiin. Ei oikein hyvältä näyttänyt. Kamalaa, että ihmiset oikeasti asuvat ihan noiden vilkkaiden teiden vieressä.

Viron puolella melko pian pysähdyttiin leivoskahville. Tai oikeastaan ihan vain kahville, mutta HD-mies innostui ihan leivokset ostamaan, koska vain 70 snt kappale maksoivat. Vaimo veikkaa paikan olleen Röngu. Googlen Street View vahvistaa veikkauksen ja valaisee paikan olleen Pagari Pubi. Kun siinä paikallista nuorisoa ja lapsia katseli, ei kateeksi käynyt. Heidän aikansa meni hiukan itseä vanhempia paikallisuoppoja talutellen.

Tartoon sitten tultiin, riittävästi matkalla kastuneena ja vettä valuvana. Hotellin piti Tompan mielestä olla siinä ja just, joten HD-mies ajoi siihen. Vaimokin on aina halunnut ajaa suojatien kohdalta jalkakäytävälle ja betoniporsaitten välistä paikkaan, mihin ei ilmeisesti ainakaan siitä suunnasta saisi ajaa. Noh, hotelli  Pallas siinä kuitenkin oli ja sinne mentiin. Mopotkin saatiin ihan kameravalvonnan alle. Respan tyttö oli viisas. Katsoi, kun vaimon hihasta valui vettä sisäänkirjoittautumiskaavakkeen päälle ja kysäisi: "Sataako siellä?" Mitä siihen vastaamaan...ei sada, ei toki sada, huviteltiin ajamalla pikapesuun, kun ei muutakaan keksitty... "Sataa..."

Tästä jatkuu huomenna. Ehkä. Sitten on kuviakin.

Matkaväsymystäkö? (14.7.)

Vaimon mopo kuulosti aamulla jälleen omituiselta. Hiukkasen lisää öljyä laitettiin, jospa auttaisi. Auttoi se luultavasti, ainakaan kovaa ajaessa niitä ääniä ei kuulunut.

Ilmeisestikin kilometrejä alkoi olla tarpeeksi ja mopon kestävyys hiukan huoletti, joten alkuperäisistä aikomuksista poiketen ei nyt sitten suunnattukaan Vilnaan, vaan päätettiin lähteä suorilla kohti Latviaa. Tavallaan tuo Alytusin poikkeama oli siis turha, mutta eipä tuollakaan ollut ennen käyty. Joka tapauksessa isolle tielle, suuntana Sigulda. Liettuan rahat saatiin melko tarkkaan käytettyä ruokapaikkaan. Jonkin sortin eläinpuisto oli vieressä turistihoukuttimena, mutta muuta havaintoa paikan koordinaateista ei vaimolla ole. Aivan varma ei ole sekään, mahtoiko tuo olla Liettuassa, mutta päätellen siitä, että jotkut rahat siellä käytettiin, eivätkä ne olleet zloteja (ne vaihdettiin), eivätkä lateja (niiden käyttö selviää myöhemmin), niiden täytyi olla litejä.

Matkalta ei nyt kerrottavaa ole. Sigulda ei ollut mikään ehdoton määränpää ja jotain navin ilmoittamia paikkoja väliltäkin katseltiin. Ei kiitos. Suunnattiin siis suosiolla vanhaan tuttuun Hotelli Siguldaan. Hyvää ei tiennyt se, että meitä ennen pihalle saapunut venäläispariskunta tuli ulos jo ennen kuin me oli ehditty kunnolla kypärää riisua. Hotelli on kuulemma aivan täynnä. Kuulemma jo kolmas, mihin yrittivät. Vaimo kuitenkin ajatteli kokeilla...please...ei tehonnut. Sai kuitenkin kouraansa Siguldan majoituksia esittelvän vihkosen. HD-mies muisti läheltä toisen majan, poikettiin sitten sielläkin kysymässä. Ehei, ei tilaa! Siinä vaiheessa HD-miehen navi kertoi Best Westernin puhelinnumeron ja vaimo soittamaan. Jo vain, tilaa on, mutta ei, ei olla Best Western. Ollaan Viesnica Aparjods. Osoite oli joka tapauksessa se, minkä navikin tunsi, joten sinne mentiin. Vaimo vannotti tyttöä pitämään huoneen turistille varattuna. Hiukkasen keskustan ulkopuolellahan tuo oli, mutta onhan tuo Siguldakin jo nähty. Ruokaa ja unta turisti kaipasi enimmäkseen. Ei enää mitään nähtävyyksiä.

Hotellilla oli parhaillaan jonkun häät. Hääpari oli vast'ikään pihalle saapunut, joku soitteli siinä saksofonia heille ja kameramies kuvasi. On parilla varmasti kivaa häävideotaan katsella, kun herkän hetken aikana taustalle ilmestyy kaksi reissussa rähjääntynyttä mopoturistia, ja saksofonin ääni peittyy harrikan pörinään. Turisti meni kuitenkin ja marssi respaan. Sai majan, siirsi pyöränsä rauhallisemmalle parkkipaikalle ja aikoi käydä itsensä ruokkimassa. Pöytä löytyi, ruokalistat saatiin ja siihen palvelu sitten tyssäsikin. Puolen tunnin päästä vaimo änkesi tiskille, jos edes juotavaa saisi. Ei ehtinyt mitään vielä sanoakaan, kun kaksi tarjoilijaa yhteen ääneen alkoi suunnilleen kiljua, että ei mitään mahdollisuutta, ainakin kaksi tuntia menee. Ei sitten viitsinyt listoja tuodessaan varoittaa, että se hääseurue siellä syö ensin ja muita ei palvella. Poistuimme kylälle. Lähin hotelli oli myöskin hääväellä kansoitettu, mutta löytyi sitten ihan normaalikin paikka ja maha täyttyi.

Voi olla, että ruoka tuossa 'omasa paikassa' olisi ollut ihan hyvääkin, ainakin ne annokset, mitä ennen hääseurueen saapumista tilanneilla edessään oli, näyttivät ihan herkullisilta. Aamiainen sen sijaan oli kehno, joten ei uudestaan ole tarvetta heillä majoittua.

Siguldasta ei ole muita kuvia kuin tämä. Puolustaa pimeydestään huolimatta (vaimohan ei näitä 'kuviaan' säätele) paikkaansa sillä, että tässä vielä toiveikkaana oman hotellin terassilla odotellaan tarjoilijaa saapuvaksi.

Näkemiin, Puola! (13.7.)

Vaimo oli illalla katsonut, että parkista sitten oikealle ja siitä seuraavastakin risteyksestä oikealle, jos halutaan päästä oikealle tielle. Ovela Tomtom on ilmeisesti liittoutunut vaimoa vastaan ihan oikeasti. Käännytti oikealle (vasemmalle ei saanut kääntyä), mutta eikös HD-mies Tomtomin opastamana tehnytkin sitten U-käännöksen! Ai että, vaimo näitä rakastaa! Jostain ihmeellisestä syystä navi tahtoi johdattaa meidät sinne samalle tietyömaalle, missä edellispäivänä oli jo poikettu ja ajatti sitten sitä kautta takaisin juuri sille väylälle, mihin vaimo olisi alunperinkin halunnut. Grrr.

Joka tapauksessa jälleen kylästä ulos ajauduimme. Jossain vaiheessa HD-mies ne vaimon joustot hoiti kuntoon. Tai siis vaimon pyörän joustot. Vaimo on jo niin vanha, ettei enää jousta. Samalla huoltopaikalla juotiin jäätee ja pullocapucino, sekä ostettiin Kaliningradin kartta. Michal oli selvitellyt meille viisumihintojakin, mutta pikaviisumit olisivat käyneet liiaksi turistin kukkarolle. Siispä tuo kartta ostettiin ihan tulevia reissuja silmällä pitäen. Ehkä joskus?

Päivän tavoite oli lähinnä ajella teitä nro 650 ja 651 ja poistua Puolasta. Maisemat olivat ihan mukavia, tie sitäkin mukavampaa. Jossain vaiheessa HD-mies tahtoi ottaa kuvan, joka omalla tavallaan aika kuvaava, joskin ei ehkä kuitenkaan tee ihan oikeutta Puolalle.

Tuolla Gołdapissa joku paikallinen jäi tuijottamaan risteyksessä HD-miehen mopon perään niin tiiviisti, että yritti sitten ajaa vaimon päälle. Vasemmalta ja kolmion takaa tuli. Vajaat puoli metriä taisi väliä jäädä. Vaimo pui joutessaan nyrkkiä. Ei osunut. Ei auto eikä nyrkki.

Toissa kesänä Rutka-Tartakissa kamikazekoira yritti päihittää mopon. Tällä kertaa otusta ei näkynyt. Turistit pysähtyivät lounaalle. Paikallinen kuppila oli ilmeisesti seudun suosituin, koska vipinää riitti, eikä turistin pinna meinannut kestää. Vaimo oli HD-miehen innostamana jo noussut poistuakseen, kun tyttö viimein kiiruhti tilausta ottamaan, Vaimo jonkun puolalaisen hapansopan siinä sitten söi. Nimensä mukainen tuo oli. Salaatin kera ihan ok kuitenkin. HD-mies söi jotain perusruokaa. Nälät jäivät sille kylälle.

Tarkoitus oli tankata lopuilla zloteilla vielä ennen rajaa. Vaimon mopon entinen omistaja oli sanonut, että ysikasia pitää juottaa. Sitä sitten yritettiin täälläkin metsästää, mutta näyttipä olevan vain ysivitosta. Kiire ei vielä ollut, joten muutamaakin asemaa kokeiltiin. Yhdeltä remontissa olleelta lähtiessä sitten vaimo arveli kuulevansa ÄÄNIÄ. Ei sen suuremmin tuosta vielä huolestunut, vaan kuulosteli. Zlotyt vaihdettiin rajalla liteiksi ja lähdettiin tavoittelemaan liettualaista tankkia. Vaan kas kummaa - heilläpä onkin siellä myynnissä E15 -menovettä. Ei sitä ainakaan voi vaimon mopolle juottaa.

Alytusia kohti oli aie. Navi ohjasi meidät jälleen tietyömaalle. Tällä kertaa ihan umpitiemerkilä oli valtaväylä varustettu. Siinä ihmeteltiin ja jo ympäri käännyttiin, kunnes paikallisauto tummennenttuine ikkunoineen pysähtyi. "Ei tuosta merkistä tarvitse välittää, kyllä sinne voi ajaa." Kovin luottamusta herättävää...eikös tämä Kaunasin ja Marijampolen lähiseutu ole kuuluisa kaiken maailman rosmoista?

Turisti kääntyi siinä vaiheessa kuitenkin ympäri,koska tummennetut miehet eivät osanneet kertoa, kuinka kaukana huoltoasema olisi. Bensa ei sinänsä enää tuottanut huolta, mutta ne äänet. Nyt HD-mieskin niitä kuunteli. Vaimon mopo tahtoi öljyä. Niin sitten HD-mies jätti vaimon liettualaisen tien varteen ja lähti öljynetsintään. Tällaisen toi ja matka jatkui.

Vaimo oli nähnyt, että ihan oikea rekkakin oli sitä umpitietä kohti mennyt, eikä ollut palannut. Jospa sittenkin kokeillaan, koska ei jaksa kiertää? Ja kas, pääsihän sieltä. Ei nyt ehkä ihan kaikkein virallisin tieversio, eikä varmaankaan käytössä yleiselle liikenteelle ainakaan työaikana. Hiukan kapeahkoa tilapäistietä, pehmeää hiekkaa ja monttuja. Mutta työajan jälkeen...jep. Ja olihan sentään perjantai 13. päivä. Piti kokeilla. Ja onnistuihan tuo siirtyminen. Jatkossa valtatie (joka siis jatkui jälleen ehjänä jonkun matkan päässä) oli varsin hiljainen.

Löytyi Alytus. Hiljainen kaupunki. Talon seinässä jälleen "HOTEL". Mutta missä? Jälleen vain ravintola. Sieltä astahti parahiksi terassille miekkonen, joka ymmärsi sanan 'hotel' ja liettuaa puhuen johdatti turistit talon toiseen päähän. Siellä oli kuin olikin hotellin ovi. 

Neuvostomallisen jotakuinkin käyttämättömän aulan kautta portaat ylös. Siellä oli kivikasvoinen respansetä. Ihan ystävällinen ja asiallinen, mutta adjektiivi 'hersyvä' ei ainakaan häneen sopinut. Ehkä hivenen hommaansa kyllästynyt. Huone löytyi kuitenkin, samoin ihan oma lukittava talli pyörille. Aamiaista ei viikonloppuna olisi valitettavasti tarjolla. Kortti ei käynyt. Neuvoi kuitenkin pankkiautomaatin paikan (siinä poliisiaseman vieressä kadun toisella puolella parin sadan metrin päässä) ja armeliaasti käski meitä ensin rauhassa siistiytymään, ennen kuin rahan perään lähdetään. 

Kylällä ei juuri mitään nähtävää ollut, tai sitten ei vain jaksettu etsiä. Sen verran silmäiltiin, että tiedettiin, moneltako  ravintolat aamulla aukeaisivat. Paikallisten mukaan kaikki oavt poistuneet kaupungista järville, koska on viikonloppu.

Aamulla käytiin syömässä parit pannukakut, jotta jaksaa lähteä eteenpäin. Torilta ensin etsittiin evästä, mutta torikahvilat eivät kuuluneet tämän kylän perinteisiin. Kukkia, marjoja ja vihanneksia kyllä myivät. Outoa, että kaikki myytävä leipä oli muoviin pakattua teollisuusleipää. Missä tuoreet sämpylät?

Bartozyceen 12.7.

Gdanskista on parempi poistua aamulla, ei suinkaan yrittää sinne päin. Oli melko täynnä vastaantulevien kaista pitkälle Gdanskista etelään. Välteltiin keskustaa ja suunnattiin Malborkin kautta. Ajeltiin jotakuinkin toissakesäistä reittiä, joskin nyt siis toiseen suuntaan. Jossain vaiheessa oli isolla tiellä sattunut valitettavasti onnettomuus ja koko vilkas liikenne oli johdettu pikkutielle jonkun kylän läpi. Kummasti vain ne rekatkin mahtuvat sellaisia kärrypolkuja ajelemaan. Vaimoa hirvitti, kun piti lieruisella pellonreunapolulla mahduttaa itsensä siihen sakkiin. Malborkiin saavuttaessa kulkuväylä oli jo matkojen päästä varsin ruuhkaantunut, eikä vaimo oikein halua lähteä pujottelemaan siellä seassa, vaikka se tietty jonkilainen luontaisetu moposakille olisikin. Pari muuta suomalaista siitä ohi vilahti, me kiltisti jonotettiin muiden mukana. Viimein väljemmille vesille päästiin. Elblagissa tankattiin ja taas Tomtom tykkäsi meitä tankilla käynnin jälkeen pyöritellä oman päänsä mukaan. Joka tapauksessa kohti Dobre Miastoa. Siellä selvisi, että ko. kylässä oli ennenkin käyty, pizzat syöty ihan. Tällä kertaa paikallinen taverna ei suostunut meitä palvelemaan. Tiskillä asti käytiin, mutta lieneekö väärinkäsitys sitten tullut, kun ei kukaan tullutkaan tilausta hakemaan. Hyvä on, ei me oltais sitten syötykään. Poistuimme.

Matka suuntautui pohjoisempaan, kartalla näkyi ennestään tuntematon paikka nimeltä Bartozyce. Sinne johtavan tien varressa oli varmaan toistakymmentä kilometriä kaatuneita puita ja isoja aukkoja tiessä. Puiden juuret olivat repineet asfaltin mukanaan ja vesi vienyt oman osansa. Melkoinen myrsky oli ollut! Muutenkin tie oli paikoitellen ollut sen verran pomppuista, että vaimon silmälasit pomppivat päässä. Ja kaiken lisäksi joku älypää oli keksinyt laittaa kilometritolkulla mukulakivipäällystettä keskelle vilkasta valtatietä!! (Vaimo ymmärsi päivän päätteeksi valittaa asiasta ääneen ja ihan avautui naamakirjassakin aiheesta, joten seuraavaa päivää varten tuli ohjeet joustojen pidentämisestä. Toimenpide toteutettiinkin sitten jossain vaiheessa ja johan alkoi ajaminen olla mukavampaa!)

Bartozycessä oli - kuinkas muutenkaan - tietöitä! Navi näytti hotellin, mutta sen pihaan ei johtanut väylää ja jalkakäytävän reuna oli vaimolle aivan liian pelottavan korkea, jotta siitä olisi uskaltanut edes ajatella ajavansa. HD- mies luultavasti tässä vaiheessa manaili vaimoa ja vaimon 'en uskalla' -juttuja, mutta kiltisti asensi uuden hotellin hakuun. Seuraavan parkkialueen reunalla talon seinässä näkyi suurin kirjaimin "OTEL", joten mopot parkkiin ja etsintäretkelle.

Ravintola, eikä sekään kovin auki olevan näköinen.

Meinattiin jo luovuttaa, kunnes selän takana olikin ihan hotellin ovi.

Alakerrassa oli joku sekatavarakauppa, eikä respaa. Portaat näyttivät tavalliselta kerrostalon portaikolta. Lappu ohjasi menemään jonnekin tai soittamaan, jos ei siellä jossain ole jotain.

Mikäs siinä...menimme ylöpäin, eikä mihinkään soitettu...noh, huoneita...missä respa...? HD-mies kurkisti avoinna olevasta ovesta kysyvänä ja ulos tuli Peter Kingdomin oloinen, joskaan itse asiassa lainkaan saman näköinen mies, joka taputteli rintaansa leveästi hymyillen ja selitti olevansa respa. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta huone löytyi. Hieno kuin mikä, 150 PLN.

Huoneen ikkunasta olikin varsin mielenkiintoisia näkymiä.

Aamiainenkin löytyisi, siitä suljetun näköisestä ravintolasta, kellonaika sovittiin elekielellä. Setä haki seinältä kellon ja rupesi osoittelemaan. Kahdeksaksi sitten aamuruuan tilasimme. Parkkipaikka hieman huoletti, melko lähellä Kaliningradin rajaa oltiin ja yleinen iso parkki. Paikallisjuoppoja siinä vieressä penkillä jo päiväaikaan valmiiksi. Setä vakuutti, että hän vahtii, ikkunasta siitä näkee. Lähdettiin sitten tavaroita hakemaan ja eikös setä pian riennä perässä. Siirsi oman autonsa, jotta turistit saivat pyöränsä lähemmäksi hotellia, siihen näkösälle.

Ravintola, joka näyttää olevan kiinni, ei ole välttämättä kiinni. Sieltä sai makkaraa, salaatteja, hyvää puolalaista piirakkaa ja venäläisiä pelmenejä.Valitettavasti niistä ei ole kuvaa (= syy mennä käymään tuossa kylässä uudestaan?) Paikka itsessään oli ihan viihtyisä. Eikä kallis: Kaikki edellä mainittu ja kaksi olutta yhteensä 12 euroa.

Kylällä ei varsinaisesti ollut turistille kovin paljon näytettävää.

Pari muutakin hotellia kylässä näytti olevan. Hotelli Bartiksessa (sekin ilmeisesti jonkilainen kylpylä, mitä se sitten tarkoittikaan) poikettiin yhdellä. Vaimo kokeili Sopotissa oppimaansa ja lausui Romanian entisen diktaattorin nimen kiinalaisittan vingahtaen. Tarjoilijatyttö tuijotti hetken tyrmistyneenä, kunnes suli leveään hymyyn ja ojensi puolalaisen venhäoluen. Tavoite saavutettu. Turisti saatoi lähteä hyvillä mielin nukkumaan

Näkyivät ne pyörät sitten onneksi myös oman huoneen ikkunaan. Yöllä sen verran usein jonkun auton hälytin huusi, että vaimon piti poukkoilla kuikkimassa, josko rosmot kohta mopojakin lähestyvät. Eivät lähestyneet. Korvatulpat korviin loppuyöksi.

Aamupala oli ihan kelvollinen, vaikka ei buffet-mallinen ollutkaan. Poislähtiessä respan setä kätteli ja kantoi vaimon kapsäkin portaat alas. Siitä syystä laitan tänne myös tämän kuvan, koska tuo mainoksessa näkyvä hotelli on kuulemma myös tämän Hienon Miehen. Oikeasti - varsin mukava puolalainen henkilö. Hänkin.

Itää kohti (11.7.)

Niin se on, että jos aikoo pitää jollain tavalla tuoreena tällaisen päiväkirjoittelun, teksti on tehtävä saman tien. Jälkikäteen on aika hankala muistaa kaikkea, mitä haluaisi,vaikka jonkunlaisia muistiinpanoja onkin tehnyt. Tuo ajaminen vain on sen verran voimia vievää, että ei yksinkertaisesti ole ollut matkan varrella mahdollista kirjoitella. HD-miehen olisi pitänyt ymmärtää aina vähintään tunniksi rauhoittua majapaikkaan mihinkään kylille hinkuamatta, jotta vaimo olisi voinut hoitaa nämä tekstivelvollisuudet heti kättelyssä alta pois. Viime kesän reissu oli sen verran lyhyt, että sen jaksoi kirjoitella illalla siinä vaiheessa, kun soihdut sammuivat ja väki kuorsasi. Edelliskesänä sillä ei ollut väliä, jaksoiko päivällä pysyä hereillä, koska silloin tarvitsi vain istua kyydissä. Mutta eipä auta pyristellä - uskotellaan, että parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Puolalaisliftari oli suositellut joitakin nähtävyyksiä. Kuulemma Slowinski Park Narodowy Leban ja Czolpinon välillä liikkuvine dyyneineen olisi mainio nähtävyys. Sitä harkitsimme, olisi ollut tavallaan matkan varrella, jos ei pieniä poikkeamia lasketa, mutta sää oli sen verran epävakainen, että mieluummin suuntasimme pikimmiten kohti Gdanskia ja rengaskauppaa. Naviin oli pyöräliikkeen osoitekin valmiiksi laitettu. Ongelmana oli vain se, että sellaista kadunnumeroa laite ei tuntenut. Ohjasi meidät kyllä oikealle kadulle. Tietöiden kautta, kuinkas muutenkaan. Hidasajoa ja yllättäviä kaistanvaihtoja Gdanskin sisääntuloväylien ahtailla ruuhkakaistoilla. Vaimo olikin juuri sitä aina halunnut. Vaan eipä tuota leikkiä voinut keskenkään jättää. Kun oikea katu löytyi, navi oli tyytyväinen, HD-mies ja vaimo sen sijaan jalkautuivat kyselemään tarkempia ohjeita. Mersumies tankilla ei tiennyt mitään, huoltoaseman parkin vahtikoppiukko sen sijaan ilahtui kuullessaan Harley-Davidson -nimen. "Tuonne, tuonne, muutama sata metriä!" Tuonne sitten ajettiin, tosin hieman enemmän oli matkaa. Talojen  numerokilpiä tuijoteltiin ja sieltähän se liike sitten löytyi. KCF:n autokaistan takaa.

Sitten ruvettiin rengasta kyselemään. Turisti on yleensäkin liian laiska soittelemaan etukäteen minnekään, vaikka tällaisessakin tilanteessa renkaan tilaaminen olisi ollut järkevää. Eihän näillä tietenkään ollut hyllyssä sopivaa. Soittivat sinne ja soittivat tänne, ei löydy. Turistit jo melkein luovuttivat ja rupesivat puhumaan muusta. Sinisen mopon vasenta kylkeä houkuttelivat huoltomiehen katsomaan. "Saisitkos tämän pysymään kiinni ja mitenkäs, löytyisiköhän jotain ratkaisua, jolla saisi vilkun toimimaan...?" Huoltohemmo pohti ja poikkesi naapurissa, ei löytynyt sopivia osia. Firman renkaanmetsästäjä sen sijaan onnistui tehtävässään, renkaan saisi huomiseksi. No sehän otetaan, ei kuulemma maksanutkaan kuin 400 PLN eli halpa kuin mikä. Vaimo siinä vaiheessa keksi, että onhan ne kaatumispaikalta kerätyt vilkunosat laukun pohjalla...niistäpä sitten toimivan systeemin heppu kursi kasaan. Teipillä viimeisteli hienosti! Tunnin verran oli töitä siinä tehnyt (sopivasti sade ajoittui siihen väliin), mutta kun tuli laskun maksun aika, huitaisivat kättään molemmat heput. "You are on the road and you had a problem." Lupasi soitella seuraavana päivänä, kunhan rengas olisi tullut. Iloisena poistui turisti sitten hotellia etsimään. Vesisadekin siinä jo taukoa aloitteli.

Gdanskin keskustaan ei ollut mitään hinkua, olihan siellä toissa vuonna kuljeksittu pari päivää. Sopot oli sen sijaan tuntui helpommalta vaihtoehdolta. Tiedossa oli tosin sekin, että lomakaudella sieltä ei niitä kaikkein edullisimpia majoja ehkä löydy, varsinkaan rannan puolelta. Loppujen lopuksi pysähdyttiin ensimmäisen eteen osuneen hotellinnäköisen pihaan. Villa Sentoza, taisipa lukea myös Spa. Vaimo viisaasti lausahti respalle, jotta "I suppose you are some kind of hotel...?" Hyvin hillitsi itsensä neito, totesi että joo, hotelli ollaan. Alennusta ei ymmärtänyt niin paljon antaa, kuin turisti olisi mielinyt, mutta kun kahdeksi yöksi sitten päätimme huoneen ottaa, kaupat tuli.

Porsche oli siinä pihalla. Olikohan jätetty vihjeeksi, jotta kaikki tallaajat eivät yritä sisälle.

Sopotissa itsessään ei juuri muuta katsottavaa ole kuin ranta. Jos keli on kohdillaan, mikäs täälläkin olisi löhöillessä. Periaatteessa beachia riittää Gdanskista suunnilleen Gdyniaan asti eli kilometritolkulla. Poikettiin uimassa, kun sitten seuraavana päivänä huoltomiehen soittoa odoteltiin.

Sen verran pitää perua äskeisiä sanoja - nähtävyyshän se tällainen hotelli tietty on. Ei nyt tällä kertaa valittu majapaikaksemme, ehkä ensi kerralla. Siinä voisi sitten puutarhassa teetä siemailla, ei olisi ahdasta. Kirjanmerkkeihin http://www.sofitel.com/gb/hotel-3419-sofitel-grand-sopot/index.shtml

Tässä pari kuvaa muuten kylältä.

Tämän auton kuski ei ilmeisesti ollut löytänyt parkkipaikkaa muualta.

Siinä vaiheessa, kun turisti oli viimein istahtanut lounaalle, tuli odotettu renkaansaapumissoittokin. Okei, syödään ja tullaan. Jälleen vierähti aikaa, huoltomies tepsutteli välillä muualla, lieneekö poikennut naapurifirmassa rengasta laitattamassa.

Onneksi HD-miehellä on kaverinaan vihaisia lintuja.

Jälleen tuolla odotellessa iski kaatosade. Sopivasti. Nimittelivät meitä sateentekijöiksi. Siinä odotellessa ilmeisesti isopomo vaimoineen kävi kättelemässä ja juttelemassa, Katowicesta olivat poikenneet. Heräsi epäilys, että rengas oli heidän matkassaan tullut...se selittäisi hinnan: Laskun maksun aikana selvisi, että 800 PLN, katsokaapas se 400 PLN oli se, mitä se rengas HEILLE maksoi. Olkoon, rengas oli jo alla ja sitähän sitä tultiin hakemaan. Ja tulihan siinä se vilkunkorjauskin sitten maksettua :)

Illalla vaimo oppi, että sanomalla "Ksoangtsengtse" saa tällaisen.

Aamulla ei aurinko enää niin kovin paistamisella uhkaillut, että turistit päättivät suunnata edelleen itään päin. Alkoi tässä vaiheessa jo hiukan kotimaakin silmissä siintää, mutta ei vielä niin paljon, että oltaisiin Gdyniasta laivaan loikattu, vaikka sitäkin harkittiin.  Eteenpäin.

Vaiherikas päivä (10.7.)

Sitten viimein ulos Szczecinistä. Ensin moottoritietä (lue: tietyömaata). Päätettiin mukavuussyitä poistua valtaväyliltä, minkä seurauksena melkomoista kylätietä pitkin sitten jonkin matkaa puksuteltiin. Eteenpäin...viimein löytyi myös niitä kaivattuja mukavia puolateitä ja alkoi HD-miehellekin ajo kunnolla maistua. Kunnes kartalla oli Koszalin. Ja liikenneympyrä. Ja öljyä.

Ei onneksi suurempia vaurioita, mikä sinänsä oli kaikin tavoin onni. Ne omavastuutkin ulkomailla ovat suurempia kuin kotona - tuolla Puolassa peräti nelinkertaisia Pohjoismaihin verrattuna. HD-mies iloitsi, että perässä tuli varovainen ja vasemmalle kääntymistä pelkäävä vaimo, eikä puolalainen rekkakuski. Ja matka jatkui.

Saavuimme viimein Słupskiin. Tomtom riemuitsi jälleen hotellin löytämisestä. Ihan tuossa sadan metrin päässä. Turistit katsoivat kuitenkin parhaimmaksi jalkautua ja lähteä katsomaan, misä se sata metriä tulisi täyteen. Löytyi sieltä hotelli. Tosin eri niminen, kuin HD-mies oli Tomtomilta saanut tietää. Hotelli kuitenkin. Ja vartioitu piha. Sinne ajettiin ja huone otettiin. Respan tyttö antoi pyytämättä kartan ja kertoi mitä kannattaa käydä katsomassa. Pikakierros kylällä näytti ne tärkeimmät. Tässä pari kuvaa.
Ruokapaikassa oli jyhkeät kalusteet.

Siis täällä. suosittelen paikkaa. Olisi jo ollut sulkemassa, mutta kun turistilla oli nälkä.

Noitatorni. Kuulemma säilöneet noidiksi epäiltyjä siellä.

Tällaisiakin siellä oli.

Hotellin nimi on kadonnut kokonaan. Sen verran varmaankin nuo päivän tapahtumatkin mieltä sekoittivat.

Lisäys 29.7. Kuitista löytyi hotellin nimikin: Hotel Piast Oheinen Booking.comin linkki oli ainoa, minkä vaimo löysi. Hivenen ehkä kuvat antavat prameamman vaikutelman, kuin mitä todellisuus oli.