Lyypekkiin 6.7.

Aamu valkeni tietysti sateisena. Vaimo oli esittänyt toiveen, että jospa yritettäisiin välttää poistumisvaiheessa niitä ihan keskustan katuja, sen verran pelonsekaisin tuntein vaimo mopoaan siellä tullessa oli luotsaillut. Tomtomin ja tietyöntekijöiden yhteenliittoutuma kuitenkin on sen verran vaimovastainen, että sopeutua piti – korttelin jälkeen suunnilleen samoille urille ajauduttiin, missä vaimo oli hammasta jo kaupunkiin tullessa purrut. Silmälasien taannoiseen löytymiseen liittynyt näkemisen ilo oli sekin omalla tavallaan turhan äkkinäistä. Satoi. Sillä tavalla kunnolla. Ja vaimon löytyneet silmälasit huurtuivat heti kättelyssä. Oli pakko pitää visiiriä auki, mikä taas sai linssit pisaroimaan. Moottoritielle päästyämme pisarat pakenivat melko hyvin linssin pinnalta, mutta ilma ei edelleenkään kiertänyt niin hyvin, etä visiirin olisi voinut kunnolla sulkea. Toisaalta satoi siinä määrin, ettei visiirin läpi oikein mitään olisi nähnytkään. No, mikäs, kivahan sitä on ajella tanskalaisen moottoritien kurat naamallaan. Kaikki hyvin. Matkalla Tomtomin salaliitto laittoi vaimon tekemään U-käännöksen. Ensin käski ajaa toiseen suuntaan, mutta muuttikin mielensä. Viime kesäinen UKK:n syntymäkodin lähistöllä tehty U-käännös mukaan lukien tämä oli vaimon toinen onnistunut moinen.

Pikkuhiljaa sadekin siitä hellitti, eikä lauttasatamassa enää juurikaan vihmonut. Kyseltiin siinä, että mahtaisiko olla tilaa jo aiemmassa paatissa. Juuri lastasivat yhtä purkkia, meillä ei olisi liput vielä seuraavaakaan, vaan vasta sitä seuraavaan. Kuulemma siihen seuraavaan voisi olla toiveita. Käski kaistan alkuun odottelemaan. Kun siitä sitten tuli käsky ajella kohti laivaa, vaimo toki toivoi, että olisi sitten samalla vauhdilla päästy paatin uumeniin saakka. Vaan eikös se heijastinliivisetä siinä komentanut pysähtymään ajoluiskalle. Halusivat ensin tyhjentää edelliset ajoneuvot pois. Mäkilähdöt eivät ole vaimon bravuurikokoelmaan kuuluvia (mitkähän olisivat???), mutta sellainen piti nyt sitten kuitenkin saada aikaiseksi. Yllättävää kyllä, hyvin se sitten meni. 

Tunnin verran lainehilla liplateltiin ja sitten oltiinkin Saksan puolella. Mantereelle vievällä sillallakaan ei tuullut niin, että olisi ajamiseen vaikuttanut. Huoltoasemalla jonkin verran ennen Lyypekkiä päätimme selättää nälän. Siinä tiskillä sitten ihmeteltiin maksuasioita – ei käy kortti. Vaimon kukkarossa ei riittävästi euroja löytynyt, mutta onneksi HD-mies tuli apuun. Siinä jonossa yksi ystävällinen täti-ihminen (ilmeisesti britti, jolla oli vankat Saksa-suhteet) kertoili, että se juuri on saksalaisissa sangen kummallista – pelehtivät edelleen käteisrahan kanssa. Kun sitten olimme syöneet ja HD-mies poistui takavasemmalle, tämä samainen täti ystävättärensä kanssa lähestyi pöytää. Kyseli kovin, missä aiommme yöpyä, ei kovin suositelut leirintäalueita ja oli ilahtunut, kun kuuli, että vaimo on liian vanha telttamajoitukseen ja mieluusti siis suosisi hotelleja. Sitten täti ja ystävättärensä ojensivat molemmat vaimolle 50 senttiä. Kuulemma Saksassa joka paikassa vessa maksaa ja automaatit toimivat aina vain 50-senttisillä, joten niitä on syytä olla matkasa. Vaimo kiitti ja siinä sitten puolin sun toisin toivoteltiin hyvää jatkoa. HD-mies palasi takavasemmalta ja kertoi, että vessassa olisi pitänyt maksaa, mutta hän vain kohautteli olkapäitään, koska ei ollut kolikon kolikkoa taskussa. Vaimo sai ohjeistuksen, että jos vahtipoikanen on paikalla vaimon vierailun aikana, vaimo voisi maksella myös ukkonsa puolesta. Hyvään tarpeeseen tulivat siis saman tien ystävällisten tätien rahat. Vaimo tosin tunsi itsensä hivenen hölmöksi, kun oman maksunsa jälkeen selitti jotain, siitä että mieskin kävi täällä, joten tässä olisi hänenkin puolestaan rahaa.

Majapaikkaa lähdimme sitten Hansakaupungista etsimään. Tomtom tykkäsi ohjata jälleen siihen keskustaan (HD-miehellä on jotain tekemistä tämän asian kanssa). Hotellin piti olla siinä, mutta ei sitä ollut. Ei ollut myöskään sitä sämpyläbaaria, missä HD-.mies oli vuosia aiemmin käynyt. Vaimo poikkesi kadun toisella puolella paikallisessa oluttuvassa kysäisemässä, olisiko tienoolla hyvää ja edullista majapaikkaa. Setä tuli ihan kadulle asti osoittelemaan keltaista taloa. Sieltä sitten maja löytyi, tosin ei kovin kummallinen, eikä edullinen, mutta maja kuitenkin. Tavarat lastattiin ala-aulaan ja mopoille lähdettiin etsimään parkkia. Sellainen löytyikin joen toiselta puolelta, tosin ei ilmainen, kuten respa antoi ymmärtää. Ei suostunut pysäköinninvalvoja ymmärtämään, että moottoripyörillä pitäisi turistin mielestä olla ihan ilmainen parkkimisoikeus. Parkkipirkan kanssa yhdessä sitten kolikoita koneeseen laittelimme ja saimme muutaman minuutin anteeksi. Aamukymmeneen olisi nyt lupa siinä mopoja seisottaa. Parkkilippua satulan hihnan alle soviteltiin ja kohti hotellia lähdettiin.

Lyypekissa soittivat torvia. Nuo pienet punaiset ovat niitä torvensoittajia. Muuta syytä tätäkään kuvaa ei ole tähän laitella, mutta joku mieleenpalautuskeino myöhempiä aikoja varten täytyy vaimollakin olla, eikä parempaakaan ole tähän hätään tarjolla. Jostain kummallisesta syystä HD-miehen vaimolle siirtämissä kuvissa ei ole tästä tapauksesta mitään.

Aukion rakennukset olivat komeita.

Muutenkin olivat oivan kaupungin rakentaneet.

Siellä oli pulujakin.

Koirille ovat ystävällisiä.

Jonkinlaiseen kulttiin saksalaiset näyttävät kuuluvan.

Jazziakin siellä soittivat. Näitä ihan istahdetiin kuuntelemaan.

HD-mies toilettireissullaan ikuisti ikkunasta saman.

Vaimon toiletin akkunasta pystyi lukemaan tiilenpäitä. Tätä kirjoittaessaan vaimo nyt muistaakin, että on kaksi aiempaakin toilettikuvaa tallentanut, muttei ole muistanut niitä tekstin sekaan laittaa., Täytynee palata täydentämään Kööpenhaminan Tivoli-tekstiä ja Ravintola Sultanin tekstiä. Mitään mullistavaa ei ole odotettavissa, joten lukijan ei ehkä tarvitse sinne palata.

Mansikoita olivat myyvinään.

Mansikoita myös ostivat. Ainakin ne kaksi 'historiallisen oluttuvan' asiakasta, joista toisen mansikkapussilla paikan ainoa tarjoilija poikkesi yhtenään ja toinen jätti tuoppinsa ja kiiruhti kyseisiä marjoja hankkimaan kesken kaiken. Tuo historiallinen tupa oli tämä tässä kuvassa alla. Turisti poikkesi siellä kohta kaupunkiin saavuttuaan, koska se kylän esitteessä mainittiin, mutta koska se tuli vaimon mieleen vasta tässä mansikkakoppikuvavaiheessa, jutunpätkä on nyt sitten tässä.

Olivat aikojen alussa laittaneet tuon bierstubenin pystyyn. Kirjailija, jonka nimeä vaimo ei nyt varmaksi muista ja jonka nimen HD-mieskin yhtäkkiä kuppilan seinällä olevaa kuvaa tuijottaessaan muisti väittäen sen syöpyneen mieleensä jo lapsuudessa, oli tuossa oluttuvassa käynyt. Ko. herra lienee Günther Grass. Mikäli hän oli joku muu, vaimo palaa asiaan, jahka HD-mies on ulottuvilla tätä tietoa vaimolle varmistamaan. Lieneekö tupa saanut tuon kirjailijan vuoksi 'historiallinen' -nimityksen vai oliko se ehkä ollut sitä jo aiemmin – kuka tietää. Luultavasti paikan nettisivuilla asiaa selvitetään, mutta vaimo ei nyt jaksa syventyä saksankieliseen tekstiin.

Myivät lyypekkiläiset hyvää makkaraakin kadulla. Valitettavasti niistä ei ole kuvia, mutta siinä vanhan kaupungin keskustassa  niitä on. Tuosta vain rohkeasti eteenpäin.